perjantai 25. helmikuuta 2011

Herkkuhetkiä ja ainaista kylmyyttä

Helmikuun viimeinen viikko meni arkisissa ja viluisissa, mutta herkullisissa merkeissä. Yolanda ja Flavio jättivät Damianin ja Andrean minun valvovan silmäni alle lähtiessään työasioille Quitoon ja pistimme heti elämän ranttaliksi ja keittiön mullinmallin paistamalla lettuja. Tuli kyllä tosi hyviä! Varmaan kiitos sen tyhjentyneen voipurkin.. Kannattaa siis harkita kahdesti, ennen kuin jättää lapsia (14- ja 19-vuotiaita) minun vastuulleni. Äidinvaistoni tosin heräävät näiden nuorten aikuisten kanssa ja tuputan heille salaattia ja vahdin nukkumaanmenoaikoja kuin he olisivat alle kymmenvuotiaita. Eli ehkä sittenkin olen hyvä isosisko/lastenvahti/au pair. Harjoittelimme lettujen paiston ohessa myös ahkerasti Damianin englannin kokeeseen ja uskon saaneeni painettua muutaman asian hänen mieleensä. Esimerkkilauseet olivat ainakin elävästä elämästä: ”I should not eat more pancakes!”, ”May I have one more pancake?”, ”Your pancake is bigger than mine!”, ”You should not tease your sister!”, ”I should go jogging…”, ”You should study more!”, ”I can’t eat. No more.”.

Lapsukaiseni.

Viikko sai heti maanantaina ihanan alun, kun Janeth toi minulle Guarandasta postipaketin. Innosta hihkuen avasin valtavan laatikon, jonka ihana siskoni oli minulle laittanut Suomesta tulemaan. Ja ai, mitä herkkuja!! Janeth naureskeli minulle, kun ilosta kiljuen kaivoin paketista muun muassa kahvia, hapankorppuja, Domino –keksejä, salmiakkia ja suklaata. Tarjoilin heti Funorsalin väelle Fazerin Marianne –suklaata, joka katosikin hetkessä parempiin suihin. Toimistossani kävi kova trafiikki päivän aikana, suomalainen suklaa on täällä suuressa suosiossa. Hapankorpuilla herkuttelin Yolandan ja lasten kanssa ja lopulta piilotin herkut huoneeseeni, jotta saisin itsekin syödä muutaman. Haoankorput ja Dominot suljin moneen muovipussiin suojellakseni niitä edes hieman tältä karmealta kosteudelta. Pahviaskissa olleet salmiakit ovat mennyttä: yksi suuri kostea klöntti. Yök. Lettujen lisäksi syötin lapset Yolandan ja Flavion poissa ollessa täyteen kahvia ja Domino –keksejä. Hehee.

Sessin lähettämää Juhla Mokkaa pääsin keittelemään kaverini Pablon ravintolassa. Olin jo suunnitellut kahvinkeittimen hakureissua, vaikka Quitosta asti, mutta onneksi se osoittautui tarpeettomaksi. Selvitin Pablolle mitä kaikkea hienoa olin Suomesta saanut ja murehdin kahvinkeittimen puutetta. Pablo hätisteli minut keittiöön tarkastamaan josko hänen keittimensä olisi oikeanlainen ja olihan se! Taas riemunkiljahduksia ja hämmentyneitä ecuadorilaisia. Iltamyöhällä juodut kahvit ovat maistuneet, mutta verottaneet hieman yöunia.

Kävin kävelyllä. Näin kauniita maisemia siis näen päivittäin! Ja tällaisia eläimiä!

Kylmyys palasi torstaina Salinakseen muutaman ”lämpimän” päivän jälkeen. Olen nyt jotenkin todella kyllästynyt tähän kylmyyteen ja ankeuteen. Jos Suomi on joskus ilmastoltaan masentava, niin on kyllä Ecuadorkin. Viime päivät ovat tuntuneet todella raskailta kylmyyden takia ja minun on ollut vaikea pitää yllä iloista mieltä. Jatkuva kylmyys aiheuttaa kauhean niskasäryn, kun päällä on useita kerroksia vaatteita. Tällä hetkellä minulla on ylläni: aluspaita, lämpöalusasu (housut + paita), pitkähihainen t-pusero, college –paita, alpakanvillatakki, housut, säärystimet, sukat, villasukat, silkkihanskat ja villaiset kynsikkäät. Lisäksi harteilta löytyy huopa ja sylistä laskettelutakki. Aijai. Kirjoittaminen on hankalaa sekä kohmeisin sormin, että kynsikkäät kädessä. Valitse sitten siitä. Kyllä tämä taas tästä, mutta nyt jotenkin uuvuttaa paleleminen. Eikä ole kiva katsoa peiliin: punainen nenä, kuiva iho sekä michelinukkomainen olemus. Ainoa keino paeta kylmyyttä on kävellä ympäriinsä sadetta ja kuraa uhmaten. Koitan käydä vähintään kerran päivässä pitkällä kävelyllä, jotta verenkierto palaisi varpaisiini edes hetkeksi. Sade hankaloittaa tätä hieman, mutta sadetakin ja sateenvarjon kanssa selviää lähes kuivana. Maisemat ovat onneksi täällä aina upeita ja kauniita kävelyreittejä löytyy kovasti!

Laskeudun viikonlopuksi Guarandaan, koska sain ilokseni Bañosissa tapaamaltani argentiinalaiselta Luisilta viestin, että hän on viikonlopun täällä! Jee! Nauruntäyteisiä päiviä siis edessä J

Puna-harmaa Aurora

maanantai 21. helmikuuta 2011

Lämpöä!!

Torstai-iltana starttasimme Salinaksesta kohti rannikon tervetullutta lämpöä, Mantan kaupunkia. Tarkoituksemme oli lähteä kello kymmenen illalla, mutta yllättäen olin ainoa, joka oli valmiina kello 22. Lähdimme lopulta kello 23, eli ihan ok ajassa. Chileläiset ovat paljon ecuadorilaisia pahempia tässä asiassa.

Matkamme oli JES IV –kurssin päätösmatka ja JESläisten lisäksi mukaan lähti Funorsalin porukkaa. Saimme Bolívarin Yliopistolta bussin käyttöömme ja pakattuamme lapset ja eväät kyytiin aloitimme matkamme kohti Mantaa. Vaikka Väli-Amerikan reissulla totuinkin yöbusseihin en ole valtava fani. Tiedossa olisi vähäuninen yö aja kipeät niskat. Ja takanani istui tietysti lapsi, joka potki penkkiäni ja roikkui selkänojassa kiskoen hiuksiani. Kärsivällisyyttäni siis koeteltiin.

Flavio kuin kummisetä Vilman vauva sylissään.  

Perjantaina lähdimme aamupalan jälkeen ensimmäiselle yritysvierailulle. Ajelimme Mantan ulkopuolelle Puertoviejoon tutustumaan koruja valmistavaan perheyritykseen. Jatkoimme matkaamme Montecristoon, Panama-hattujen synnyinseudulle. Panama –hatut siis ovat ecuadorilaisia ja matkasivat siirtotyöläisten mukana Panaman kanavan rakennustyömaalle. Kaikista hienoimmat Panama –hatut ovat hyvin tiukasti punottuja ja niistä voi vaikka juoda, sillä ne pitävät vettä. Panama –hatun voi myös tarvittaessa pestä. Aika käteviä! Olenkin nyt panamahatullinen J

 Korujen ja koriste-esineiden valmistusta.

Panama -hattu työnalla.

Kävimme lisäksi katsomassa paperinarusta valmistettavien rottinkimaisten huonekalujen valmistusta. Todella kauniita! Mutta hieman haasteellisia tuoda Suomeen.. Vierailimme vielä Eloy Alfaro –museossa. Alfaro oli ecuadorilainen suurmies (152 cm), joka oli muodostamassa ja uudistamassa valtiota ja allekirjoitti yhden (monista) Ecuadorin perustuslaista. Aiheutin taas muille valtavasti huvia museolla, kun oppaamme katse kesken lauseen pysähtyi minuun ja hän kysyi hämmentyneenä Flaviolta, kuulunko ryhmään. Opas ei kerta kaikkiaan tajunnut, että puhun espanjaa ja kävimme keskustelua hän englanniksi ja minä vastaten espanjaksi.

 
Koko kööri lounaalla. Epäilen tuon mehun aiheuttaneen vatsaongelmani.

Illalla päiväunien jälkeen herkuttelimme ihanilla mariscoilla ja istuimme hetken rannalla kerraten oppilaiden unelmia ja tunnelmia. Joku oli maininnut yhdeksi unelmakseen päästä vierailemaan rannikolla ja tätä unelmaa parhaillaan siis toteutimme. Flavio piti kannustavan puheen oppilaille, muistuttaen näitä, että kurssin loppuminen ei suinkaan tarkoita työnteon tai haaveilun lopettamista vaan on, päinvastoin, alku.

 JESläiset innostuivat sovittelemaan hattuja!

Lauantaipäivän vietimme kokonaan vapaalla. Hermojani koeteltiin taas, kun lähdimme aamulla rannalle tunnin myöhässä. Aamupalan (totesin jo tässä vaiheessa, että syöminen ei kuulu minun päiväohjelmaani, mikäli haluan selvitä bussimatkan takaisin Salinakseen) jälkeen JESläiset rohkeasti vaihtoivat uima-asuihin ja suuntasivat mereen. Suurin osa ei ole aiemmin nähnyt merta, joten meri ja aallot aiheuttivat kiljuntaa. Olga ja Magdalena tarrautuivat minuun halausotteella ja yhdessä kahlasimme hieman syvemmälle heiluen aaltojen tyrskyissä. Kikattelevat tytöt uskaltautuivat rohkeasti varsin syvälle eikä heitä meinannut saada takaisin rannalle. Ryntäilin itse leikkimässä hippaa lasten kanssa ja totesin, että tällä kertaa en voinut syyttää hengästymisestä korkeutta, ainoastaan liikunnan puutetta. Pilvinen sää harhautti minua pahasti ja poltin käsivarteni ja rintani, mutta punani oli hailakkaa verrattuna lapsiin, jotka olivat viettäneet perjantaipäivän rannalla paahtavassa auringossa ilman aurinkorasvaa.

Whuuum! Aalto pärskäytti suoraan JESläisten päälle.

Paluumatka Salinakseen oli tuskaisen pitkä, mutta sujui kohtalaisen hyvin huolimatta vatsani olotilasta. Vilman vauvaressukka kärsi suunnattomasti kuumuudesta ja itki tauotta suuren osan matkasta. Hän oli aivan uupunut ja punainen kaikesta huutamisesta. Hyvät keuhkot kuitenkin!

 Pamelan pikkuinen, jonka tuon mukanani Suomeen. Olemme jo sopineet asiasta.

Aurora, joka poltti sunnuntaina oikean puolen kasvoistaan Salinaksen pilvisessä säässä..


keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Kommentit

Nyt blogiani voi halutessaan kommentoida! 

Näin tuossa matkalla kotiin lounaalle maailman suloisimman pikku possun! Ressukka oli liean päässä kiinni ja hytisi kylmästä ja märästä. Ilmeisesti odotti omistajaansa. Eikä tietysti juuri nyt ollut kameraa :(

Aurora

Suihkuttelua

Viime päivinä ja viikkoina elämäni on ollut hyvin vesipainotteista. Salinaksessa on satanut lähes taukoamatta jo yli viikon: ikkunat ovat jatkuvasti huurussa, vaatteet ovat kosteita, pyykki ei kuivu millään ja musteen tahrimat paperit menevät ruttuun. Sade ei edes ole mitään pientä tihuttelua, vaan vettä tulee oikein taivaan täydeltä. Eräänä aamuna unen pöpperössä ihmettelin miten jonkun suihkuttelu kuuluukin niin selvästi. Vähän herättyäni tajusin, että sateestahan tässä on kyse! Aivoni (vai olikohan kyseessä jokin alkukantainen vaisto) antoivat välittömästi komennon pysyä tiukasti sängyssä hukkumisvaaran vuoksi. Näiden sateiden takia kylän kadut ovat muuttuneet mutaisiksi poluiksi ja katuja laskettelee varsinaisia jokia, joiden yli hyppiminen on haastavaa mutaisen maan liukkauden takia. Suhtaudun jo aika rennosti vuotaviin kattoihin sekä lätäköihin sisätiloissa, esimerkiksi työpöydälläni. Kunhan läppärini ei ole kyseisessä lätäkössä.


Sateenvarjot ovat nousseet arvoon arvaamattomaan ja kiikutan omaani joka puolelle. Ehdin jo hävittää yhden sateenvarjon ja olisi syytä ostaa muutama lisää varalle, mikäli hävitän nykyisenkin. Kumisaappaat ovat myös hankintalistallani, sillä ne ovat ainoat järkevät jalkineet näihin keleihin. Olen nähnyt oikein kivoja, toimivannäköisiä kumppareita, jotka varmasti sopivat Suomenkin oloihin. Enää täytyy selvittää mistä näitä jalkineita saisi ostettua.


Salinaksen joki on muuttunut valtavaksi, villiksi virraksi, joka tulvii urastaan. Matka Guarandasta Salinakseen kesti tupla-ajan, kun Flavio pysähteli jatkuvasti napatakseen kuvia tästä ihmeestä. Vitsailimme työkavereideni Janethin, Glendan ja Pamelan kanssa, ettemme ikinä pääse pois rannikolta, mikäli vesi tekee näin suuren vaikutuksen Flavioon. Matkaa Guarandaan hidastavat myös pienet maanvyöryt, joita runsaat sateet ovat aiheuttaneet. Tiet ovat nyt hyvin vaarallisia muille kuin paikallisille, sillä mutkan takana saattaa odottaa ihan mitä tahansa: kaatunut puu, koko tien katkaissut maanvyöry tai lehmä. Palatessani Bañosista Pepe tuli hakemaan minut Guarandasta ja sain ajaa osan matkasta takaisin Salinakseen. Oli vähän eri asia ajaa valtavaa pick-upia kuin Hippiäistä, Antti-Oskaria tai edes Mybiä! Mutta oli hauskaa! Kunnes melkein onnistuin ajamaan auton valtavaan maanvyöryyn, joka katkaisi koko tien. Pimeä tie, sateinen keli ja silmälasit rinkassa ei ollut hyvä yhdistelmä. Täytyi olla ihan eri tavalla tarkkana ajaessa, kun kapealla tiellä on yhtäkkiä suuria kiviä sekä maakasoja, ja tiellä kulkee ihmisiä, eläimiä ja autoja ihan miten sattuu.


Viikonlopun vietin myös vetisissä merkeissä Bañosissa (baño = vessa, kylppäri; bañarse = käydä suihkussa, kylpeä). Kyseessä on siis pieni kaupunki (turistirysä), jonka vetonauloja ovat kuumat lähteet ja vesiputoukset. Altaille asti en päässyt, mutta vesiputouksia kävin ihailemassa kuten jo kerroin.

Funorsalin naiset ja Flavio Durán. Pamelan sylissä hänen kuusikuukautinen poikansa, jonka aion tuoda mukanani Suomeen. 

Toisenlaisiakin suihkuja olen ottanut. Eräs Funorsalin työtekijä, Lucita, on raskaana ja pidimme hänelle pienet Baby Shower –juhlat. Toimme kaikki jotain pientä syötävää, leikimme hieman ja kuuntelimme äitien kokemuksia raskausajasta ja lapsista. Oma kontribuutioni tähän keskusteluun oli aika vaatimaton. Janeth urheasti teki parhaansa häätääkseen kaikki Funorsalin miespuoliset, herkkujen paikalle houkuttelemat työntekijät pois juhlistamme, mutta lopulta vietimme Baby Showeria yhden miespuolisen vahvistuksen läsnä ollessa. Emme Yolandan kanssa uskaltaneet jälkikäteen kertoa Flaviolle, että toinen Flavio oli päässyt mukaan illanviettoomme, sillä hän oli niin närkästynyt porttikiellostaan.

Voitimme Celin kanssa syöttökilpailun 

Näiden vetisten kokemusten lisäksi jatkan taisteluani Ecuadorilaisten suihkujen kanssa. Osaan jo aika hyvin hallita suihkun veden lämpötilaa Salinaksessa, mutta Bañosin hostellissa oli taas aivan omat haasteensa. Veden lämpötilan äkillinen vaihtuminen aiheutti naurunpurskahduksia, kun huonetoverini ja minä vuorollamme kiljahtelimme suihkussa polttavan kuuman tai hyisen kylmän veden alla. Maanantaiaamuna Salinaksessa ei tullut lämmintä vettä ja suihkussa käyminen ei näin ollen ollut (ainakaan minulle) vaihtoehto. Onneksi oli puhdistusliinoja! Niillä peseytyminen on tosin haastavaa, koska en halua, että jääkalikkakäteni koskevat paljasta ihoa, eikä lopputulos myöskään ole kovinkaan raikas. Hiki on tosin täysin tuntematon käsite näillä korkeusasteilla ja kaikkien vaatekerrosten alta tuskin haistaa mitään, joten suihkun väliin jättäminen ei aiheuta kovinkaan suurta ahdistusta. Vaatteidenvaihto on kylmyyden takia aivan oma taitonsa täällä: olen supernopea ja selviän siitä ilman käsi-iho kosketusta. Tämä taito on tarpeen, sillä käteni ovat jatkuvasti aivan jäiset. Kättelen päivän aikana useita henkilöitä ja joka kerta kädenpuristustani seuraa pieni ulvahdus. Oma ovela ansani J

Onneksi en ole sokerista!

Aurora

maanantai 14. helmikuuta 2011

Grasa del churrasco y la gringa europea

Perjantaina Funorsalin kokouksen loputtua karistin ehkä hieman tylystikin Salinaksen tuttavani kannoiltani ja vaihdoin hetkeksi vapaalle Bañosin kaupungissa. Oli mukava hetki hengähtää muiden turistien seurassa; sai ottaa hieman rennommin, kun ei tarvinnut jännittää, että on mahdollisimman korrekti ja muutenkin fiksu ja filmaattinen. Tässä on siis kyse siitä, että minulle on hyvin tärkeää, että täällä Salinaksessa kaikilla on oikein hyvä kuva minusta ja sen takia vielä vähän jännitän täällä ollessani.

Puhuin äidin kanssa Skypessä, kun rytmikkään laskennan säestämänä ohitse juoksi sotilaita.

Olin etukäteen valinnut oppaasta lupaavalta vaikuttavan hostellin, jonne sitten marssin perjantai-iltapäivänä. Sain dormista sängyn ja pääsin heti tutustumaan yhteen huonetovereistani, kanadalaiseen Glendoniin, jonka kanssa lähdin pienelle kierrokselle kaupungille. Argentiinalainen Luis tupsahti paikalle hieman myöhemmin ja menimme yhdessä syömään. Minulla kävi uskomattoman hyvä tuuri huonekavereiden kanssa, todella mielenkiintoisia ja hauskoja ihmisiä, joiden seurassa viikonloppu vierähti ihan liian nopeasti.

Glendon on aivan mielettömällä matkalla: 16 kuukautta aikaa laskeutua Kanadasta Amerikoiden halki Argentiinaan moottoripyörällä. Nyt hänellä on kahdeksan kuukautta matkaa takanaan ja toiset kahdeksan vielä edessä. Ennen lähtöään hän valmistui kandidaatiksi (Kanadassa viisi vuotta) chemical engineering –linjalta ja hän on ollut Norjassa Trondheimissä tekemässä tutkimusta hiilidioksidipäästöihin liittyen. Hänelle on sattunut ja tapahtunut matkan aikana kaikenlaista: Guatemalassa hänen moottoripyöränsä syttyi tuleen ja hän joutui lopulta lentämään edestakaisin Kanadaan ostamaan uuden pyörän ja Guatemalaan jatkaakseen matkaansa.

 Kuvan alla oleva teksti: unattended children will be given a double espresso and a free puppy.

Buenos Aireslainen Luis puolestaan on matkalla Argentiinasta Kuubaan ja takaisin. Hänen pohkeestaan löytyvät Che Guevaran ja oikeasta rinnastaan hänen nyt 7-vuotiaan poikansa kasvot. En ole ikinä nähnyt niin taitavasti tehtyä tatuointia kuin Chen kasvot Luisin pohkeessa: aivan kuin valokuva. Rakastan argentiinalaisten aksenttia, pehmeitä y:itä ja tupla l:iä. Nauroimme aivan katketaksemme Glendonin kanssa kun Luis puhui shankiis:ta (yankees, jenkit) – heti kun keksimme mistä on kyse. Ilokseni huomasin, että ymmärrän Luisin puhetta vaivatta huolimatta hänen ihanasta argentiinalaisaksentistaan. Luis on samalla tavalla kaiken yleisen hyvän ja yleisen hyvinvoinnin kannattaja kuin Cristóbal ja muut chileläiset ystäväni. Muutoinkin hän muistutti minua kovasti Chilestä ja chileläisistä ja viihdyimme yhdessä todella hyvin.

Pruuum! 

Vielä perjantai-iltana Glendon teki minulle tarjouksen, josta en kerta kaikkiaan voinut kieltäytyä ja niin lähdimme huristelemaan pitkin Bañosin hiljaisia katuja ja ulos kaupungista kiemurteleville vuoristoteille. Ajattelin, että näin jälkikäteen uskallan kertoa. Älkää saako hepulia (koskee erityisesti isiä, äitiä, Sessiä ja mummoa)!! Olin aluksi kauhusta jäykkänä, mutta pian keksin jutun jujun ja saatoin hieman rentoutua. Koko vartaloni oli kuitenkin jälkikäteen aivan puutunut. Palattuamme hostellille juttelimme Glendanin kanssa uusiutuvan energiantuotannon kansantaloudellisista kysymyksistä kunnes Luis tuli puoli kahden maissa takaisin ja lähti kanssamme hetkeksi kaupungille. Baarit sulkivat ovensa jo kahdelta ja palasimme hostellille yöpuulle. Olimme kuitenkin Luisin kanssa päässeet vauhtiin aiheesta Chile ja nauroimme vielä yli tunnin verran erilaisille Chile -aiheisille jutuille ja Ecuadorin espanjan tyypillisyyksille. Glendon raukka ei valittanut sanallakaan, vaikka nauruamme oli varmaan todella rasittavaa kuunnella, erityisesti, koska hän tuskin ymmärsi suurinta osaa, kun hekottelimme puoliksi tyynyihimme epäselvällä espanjalla. Vatsalihakseni saivat pitkästä aikaa kunnon treenin! Suosittelen muillekin nauru-moottoripyöräily –harjoittelua.

Lauantaiaamuna seurasin nauruani pidätellen, miten Luis lähti ranskalaisen ja australialaisen tytön kanssa Tungurahuan tulivuorelle. Retkeläisten piti alun perin lähteä puoli yhdeksältä. Kaksikymmentäviisi yli kahdeksan aloin sängystäni huudellen hoputtaa Luisia, jolla ei ollut pienintäkään aikomusta nousta. Retkeläisten lähtö siirtyi tunnilla suunnitelmien muututtua hieman ja viisitoista yli yhdeksän Luis alkoi lopulta osoittaa jotain heräämisen merkkejä. Hieman puolen jälkeen tytöt tulivat jo hoputtamaan häntä. Kymmentä vaille kymmenen ranskalainen tyttö tuli närkästyneenä uudestaan etsimään Luisia ja minun oli todella vaikea olla purskahtamatta nauruun nähdessäni tytön ilmeen, kun hän näki huoneen nurkassa Luisin retkikeittimen ja vesikattilan: ennen lähtöä oli laitettava hieman matea. Vuosi sitten olisin ollut aivan raivoissani tyttöjen puolesta, mutta nyt olen jo tottunut toimimaan lattareiden kanssa.

Suuntasin Glendonin kanssa ihanalle aamupalalle (täysjyväsämpylää, hedelmiä, mysliä ja kahvia) ja puolenpäivän jälkeen lähdimme kohti Pailón del Diablon vesiputousta. Kolusimme läpi moottoripyöriä tarjoavat matkatoimistot (joita onneksi on joka korttelissa vähintään kolme) löytääksemme minulle sopivan kypärän. Minulla on kyllä todella pieni pää, sillä kaikki kypärät olivat aivan liian isoja. Lopulta löysimme kohtuullisen sopivan, joka muuttui erinomaiseksi, kun taittelin huivin sen sisälle ikään kuin pipoksi. Hyppäsin jo tottuneesti kyytiin ja suuntasimme uskomattoman kauniille vuoristoteille.

Tuolla ryömin, ei ollut se helpoin reitti!

Saavuimme Pailón del Diablon lähistölle ja lähdimme laskeutumaan kohti putousta. Matka osoittautui yllättävän pitkäksi ja raskaaksi, sillä teimme sen virheen, että kannoimme mukanamme kypäriä ja lisäksi meillä molemmilla oli lämpimästi päällä viimaa varten. Lisäksi Glendon tietysti joogaa ja harrastaa mixed martial artsia eli jotain hyvin raskasta ja hän harppoi kauheaa vauhtia ja minä läähätin perässä puolijuoksua. Kilometrin verran ylämäkeä juosten oli ihan hyvä treeni.. Pailón del Diablon putous on todella vaikuttava. Veden kohina ja pärskintä yhdistettynä jyrkästi nouseviin vuorenseinämiin ja kauniisiin, värikkäisiin kukkasiin sekä runsaaseen vehreyteen. Nousimme lähelle putouksen alkua kyykkykävelyä matalassa tunnelissa ja kirosin kypärää ja villapaitaa ja nahkatakkia joiden kannattelu ei ollut suinkaan turhan helppoa. Sotkin housuni kuraan ja kolhin selkäni verille, kun naurusta vetelänä yritin edetä kantamuksineni.

Meillä oli aivan liikaa kantamuksia ja vaatetta!




Lähdimme Luisin kanssa lauantai-iltana vielä hetkeksi kaupungille pyörähtämään, vaikka olimme molemmat aivan uupuneita päivän retkistä. Päädyimme istumaan mukavaan baariin ja harjoittelemaan suomalaisia juomatapoja kiskomalla vodka-shotteja. Sovelsimme tosin hieman ja kiikutin pöytäämme lautasellisen limen puolikkaita laimentamaan vodkan makua, ja niitä sitten imeskelimme naamat vääränä. Baarin telkkarista tuli jostakin syystä Argentiinan historiasta kertova ohjelma ja sain kattavahkon katsauksen maan lähihistorian merkkitapahtumiin (jalkapalloa ja politiikkaa) humaltuvan seuralaiseni selostaessa televisiossa vaihtuvia kuvia. Lopulta päädyimme taas aiheeseen Chile ja nauroimme samoille typerille jutuille kuin edellisyönä sekä puhisimme närkästyneinä, kun baarin valot kello kaksi räpsähtivät päälle ja meidät hätyyteltiin ulos. Tällaistahan ei koskaan tapahtuisi Argentiinassa tai Chilessä!

Luis

Sunnuntaina kömmin sängystä ylös vasta puoli yhdentoista maissa ja vaeltelimme Luisin kanssa kaupungilla muutaman tunnin ennen kuin hän saattoi minut bussiterminaalille. Ambatoon lähtevän bussin laiturille oli kaunis jono, joka bussin saapuessa muuttui kaaokseksi. Ajelehdin ihmisvirrassa bussiin, mukavasti luksuspaikalle kuljettajan takana olevalle ”penkille” ja Luis toimitti rinkkani tavaratilaan. Oli kyllä erikoisin istumapaikka ikinä: istuin siis kuljettajan osassa autoa, en matkustamon puolella, kuljettajan penkin takana olevalla tasolla. Matka sujui siinä oikein mukavasti.

Keskustelimme Luisin kanssa lauantai-iltana ja sunnuntaiaamupäivänä mahdollisesta gringaudestani. Luis sanoi minua aluksi muutaman kerran leikillään gringaksi. Pidin hänelle selvityksen tämän kutsumanimen etymologiasta  ja painotin, etten missään tapauksessa ole gringa vaan europea ja tämän jälkeen hän tietysti kutsui minua jatkuvasti gringaksi. Kinastelumme sai uskomattoman hauskan päätöksen, kun matkalla bussiterminaalille ohitsemme ajoi auto, jonka avoimesta ikkunasta kurkkiva pikkutyttö kiljaisi: ”Miren, una gringa!”, eli ”Katsokaa, gringa!”. Luisin naurusta ei tietenkään meinannut tulla loppua ja itsekin sain aikamoisen nauruhepulin.

Rentoutunut, mutta univelkainen Aurora

tiistai 8. helmikuuta 2011

Tiistaipäivä

Tiistaiaamuna lähdimme puoli kahdeksalta huristelemaan kohti Guarandaa ja yliopistoa. Sade jatkui kolmatta päivää, enkä ole pitkään aikaan ollut niin kylmissäni kuin maanantai-iltana, joten aamuherätys ei ollut sieltä helpoimmasta päästä. Olisin maanantai-iltana antanut mitä tahansa saunasta! Essi, Piude ja Lamppu varmaan muistaa Ruisrockin 2009 ja yöllisen saunomisen vaatteet päällä :) Ah, sitä muistelin! Urheasti kuitenkin kömmin sängyn lämmöstä muutaman torkun jälkeen ja syöksyin suihkuun taistelemaan veden vaihtelevaa lämpötilaa vastaan. Kylpyhuoneessa (kuten kaikkialla) on aivan järkyttävän kylmä ja joka aamu poltan itseni tulikuumassa vedessä, kun en siirry suihkun alta pois riittävän nopeasti veden lämpötilan vaihtuessa yhtäkkiä aivan tulikuumaksi. Joka kerta ajattelen, että parempi lämmin vesi kuin jäätävä ilma veden ulkopuolella. VÄÄRIN. Noh, tyhmyydestä rangaistaan.

Janeth ja oppilaita eilisellä JES -tunnilla.

Saavuimme yliopistolle heti kahdeksan jälkeen ja pidimme Janethin kanssa lyhyen Skype -tapaamisen Mikan kanssa. Mika on Suomen ja Funorsalin yhteistyön alullepanija ja pääkoordinaattori. Oli mukava kuulla Mikan mielipide muutamiin asioihin, näin pääsemme etenemään suunnittelussa.

Yhdeksältä syöksyimme ensimmäiseen tapaamiseen, joka ei tietenkään toteutunut. Eli se siitä hienosta etukäteen sopimisesta. Siirryimme seuraavan henkilön puheille ja jatkoimme kierrostamme eri laitosten johtajien luona. On todella hienoa ja mielettömän mielenkiintoista päästä mukaan keskustelemaan tulevista yhteistyökuvioista. Salinaksen ja yliopiston välille on syntymässä todella tiivis ja kattava yhteistyöohjelma: erilaisia graduaiheita, radion ja Internet-sivujen kehittämistä sekä harjoitteluja ja kursseja.

Vasemmalla Luz, Magdalena, Olga sylissään Vilman lapsi ja Segundo, oikealla Juana.

Olin jo aivan nääntynyt edustamisesta, kun vielä suuntasimme yliopiston toiselle kampukselle seuraamaan uuden tutkinnon valmistelua. Siellä istuin seuraamassa tutkinnon kurssisisältöjen suunnittelua ja yritin korvat höröllä ymmärtää kaiken. Hyvin mielenkiintoista! Aivan ainutlaatuinen kokemus seurata uuden tutkinnon luomista! Puoli kolmelta lopulta pääsimme aivan nääntyneinä Janethin ja Flavion kanssa lounaalle. Nauroimme jo aivan kaikelle eikä kukaan enää oikein uupumukseltaan ymmärtänyt mistään mitään. Oli ihana lusikoida lämmintä papu-peruna-pasta keittoa. Oli kyllä hyvää J

Tällaisia nämä päivät täällä. Torstaina suuntaamme Bañosin kaupunkiin Funorsalin vuosikokoukseen ja ajattelin jäädä viikonlopuksi nauttimaan kaupungin kuumista lähteistä. Suunnitelmissa on vähän lämmitellä (ehkä nenän sävy palautuu punaisesta normaaliin hailakkaan ja kädet vaihtavat väriä harmaasta vähän punertavampaan) ja nauttia vaikka jostain ihanasta hieronnasta..

Uupunut mutta tyytyväinen Aurora

Syntymäpäivärangaistus

Viikonloppu sujui taas oikein mukavissa merkeissä huolimatta koko sunnuntain jatkuneesta sateesta. Kävimme perjantai-iltana kahvilla/kaljalla Guarandassa viehättävässä pikku kahvilassa ja oli ihana vähän laittautua pitkästä aikaa. Kummitus sai hetkeksi kyytiä. Lauantaipäivän vietimme Guarandassa ja raahasin supermarketista Salinakseen kolme muovikassillista mysliä, täysjyväleipää sun muuta tarpeellista. Oli ihanaa kävellä kaupungilla, vaikka torin lihaosasto saikin kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää ja rankka sadekuuro yllätti meidät.

Sunnuntaina messun jälkeen (käyn nykyään joka sunnuntai, jotenkin luonteva osa elämää täällä) menimme Yolandan edesmenneen serkun taloon syömään. Tämän kuolemasta on vuosi (?) ja päivää muistettiin tarjoamalla valtava määrä ruokaa valtavalle määrälle ihmisiä. Sain ensiksi eteeni noin litran verran ihanaa kanakeittoa, jossa oli kaksi suurta lihapalaa! Olin jo aivan täynnä lusikoituani keiton ja katsoin kauhulla lautasta, joka seuraavaksi kiikutettiin eteeni. Suuren suuri kasa possua, vähän salaattia ja aivan mieletön keko motea, eli maissia. Pelastuksekseni kaikkea ei kuitenkaan tarvinnut syödä vaan ylimääräisen sai kiikuttaa kotiin myöhempää käyttöä varten. Ruoka oli todella hyvää! Ei täällä ainakaan nälkiinny..

Mitähän tälle kuvalle kävi? Tässä siis motea.

Sunnuntai-iltana menimme Yolandan siskon luo syömään Jessin 18-vuotissynttärikakkua. Kakku oli hyvää, mutta syntymäpäivän vietto aika hurjaa. Katsoin silmät pyöreinä, kun Jessin veljet nappasivat nahkavyön housuistaan ja läimivät oikein kunnolla sisarensa takamusta. Toimitusta edelsi riehakas pystypaini keskellä kuppeja ja lautasia. Pakenin turvaan toiselle puolelle huonetta ja pidin tukevasti takamukseni penkissä kunnes syöksyin salaman lailla ulko-ovesta pihalle ja kotiin lukkojen taakse. Nämä varotoimet johtuivat siitä, että puheeksi tuli oma syntymäpäiväni ja kuultuaan minun lähtevän ennen merkkipäivääni Ecuadorin-serkkujeni ilmeet muuttuivat hieman uhkaaviksi.

Maanantaina oli taas vuorossa jokaviikkoinen reflexión. Kyseessä on eräänlainen kyläkokous, jossa ensiksi esitellään jokin aihe, tällä kertaa ystävyys, josta sitten keskustellaan. Myöhemmin käydään läpi ilmoitusasioita ja lausutaan yhdessä Isä meidän –rukous. Kylässä on tällä hetkellä vierailulla valtava määrä yliopisto-opiskelijoita suorittamassa erilaisia harjoitteluja ja sali aivan tupaten täynnä. Tapaaminen kesti puolitoistatuntia, mutta tähän aikaan sisältyi runsaasti naurua ja pilailua sekä karkkia. Ette uskokaan kuinka paljon tässä pikkukylässä tapahtuu! Mitä erilaisempia koulutuksia ja projekteja, kaikkea löytyy.

Tässä Salinas ja ympäröivät yhteisöt.

Etukäteen ajattelin uskonnon olevan ahdistavalla tavalla läsnä elämässäni täällä Salinaksessa. Pelkäsin hieman kuinka selviydyn mahdollisista messuista ja muista uskonnollisista tapahtumista, mutta uskonto on lopulta hyvin luontevalla tavalla osa elämää, ei liian päälle käyvää tai määräilevää. Katolisuudesta näyttäytyy täällä positiivinen puoli: ihmisiä tukeva ja yhdistävä tekijä. Suuri vaikutus on varmasti kylän ”isällä”, italialaisella Padre Antonio Pololla, joka on Salinaksen keskeinen henkilö: ideoija, tukija sekä jonkinlainen henkinen johtaja. Hänen merkityksensä Salinaksen kehitykselle on aivan mittaamaton.

Aurora

torstai 3. helmikuuta 2011

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Täällä Salinaksessa päivät saattavat sujua aivan eri tavoin kuin aamulla olen suunnitellut. Keskiviikkona oli varsinainen tehopäivä! Tietysti juuri silloin, kun olen liikenteessä hiukset ja silmälasit likaisina, meikittä ja hautautuneena neljän lököttävän vaatekerroksen alle. Noh, ei se mitään.

Lähdin muutaman minuutin varoitusajalla Guarandaan Flavion, Janethin ja erään Salinaksen radion (kyllä, täällä on myös oma radio, mitäpä täällä ei olisi) työntekijän kanssa. Nappasin mukaan passini ja muut tarvittavat dokumentit ja aloitimme reissun poliisiasemalta, jotta saisin viimein hankittua pakollisen censon eli henkilöllisyystodistuksen. Asia hoitui aivan hetkessä ja ihme kyllä kaikki tarvittavat dokumentitkin olivat mukana ensi yrittämällä. Chile saisi kyllä tässä asiassa ottaa Ecuadorista mallia. En suoranaisesti ilahtunut, kun poliisimies halusi ottaa minusta kuvan censoon. Aikamoinen kummitus, mutta onneksi ei mikään kymmenen vuoden dokumentti! Odottelin siinä pöydän ääressä, kun innokas poliisimies hääräsi censoani valmiiksi. Katselin, kun hän sähelsi papereiden kanssa, tiputti kameran, kiskaisi johdot irti tietokoneen näytöstä ja pimensi koko härvelin. Naama peruslukemilla. Sain siis ecuadorilaisen henkilöllisyystodistuksen ongelmitta ja lopputulos on kyllä aika koominen.

Kivasti näkyy puolet naamasta kun kuva on ihan venynyt!

Tällä välin Flavio ja kumppanit kävivät ihmettelemässä koulun ovea, jonka Damián oli jotenkin onnistunut hajottamaan. Kyseisen oven parissa vietimme vielä aika monta minuuttia, kun ajelimme etsimässä puuseppää sitä korjaamaan ja sitten haimme oven korjattavaksi. Tehokasta työaikaa siis..

Guaranda.

Suuntasimme taas Universidad Estatal de Bolívarille keskustelemaan yhteistyökuvioista. Hurrasin taas ulkonäköäni, mutta olen jo tottunut tapaamaan yliopistojen rehtoreja ja dekaaneja sun muita vähemmän imartelevan näköisenä, joten en suurempia murehtinut. Ravasimme ympäri yliopistokampusta etsimässä eri henkilöitä. Tulimme tietysti lounasaikaan (joka kestää kaksi tuntia) ja jouduimme lähtemään ensi yrittämällä tyhjin käsin pois. Lounastauon jälkeen palasimme ja taas ympäri ämpäri, rappusia ylösalas toimistosta toiseen. Jos suinkin kehtaan, ehdotan, että ensi kerralla sovimme tapaamisista etukäteen. Voi tietysti olla, että se ei toimi, vaan joudumme joka tapauksessa odottamaan. Ehkä pitäisi kuitenkin yrittää, tuntui ihan älyttömältä kuluttaa niin paljon aikaa ihmettelyyn.

Näin meidän toimistolla sähköasiat!

Paluumatkan ajoimme hieman normaalia rauhallisemmin. Maanantaina eräs salinero oli ajanut autollaan ulos tieltä. Kuolemantapauksilta onneksi vältyttiin, vaikka auto oli heittänyt muutaman kerran katon kautta ympäri. Onneksi lavalla ei ilmeisesti ollut ketään turman sattuessa ja onneksi auto ei mennyt jyrkänteeltä alas. Toivottavasti tämä hillitsee kaahailua ainakin hetkeksi, sillä tiet ovat hyvin vaarallisia tiukkoine mutkineen ja tiellä poukkoilevine lapsineen ja koirineen.

Illalla koin aikamoisen pettymyksen, kun JES tunnit jouduttiin taas perumaan. Oppilaat tulivat tunnin myöhässä (syy ei ollut heidän, vaan kuljetuksen joka on nyt aiheuttanut useamman kerran päänvaivaa) ja opettajamme oli jo harmistuneena lähtenyt. Olin todella pahoillani, sillä tällaisia turhia takaiskuja tuntuu tulevan aivan liian usein. Tarvittaisiin vähän päättäväisyyttä tehdä asiat kunnolla ja toivon voivani tuoda sitä. Käytännön asiat ovat jäävät täällä liian helposti retuperälle ja hienot suunnitelmat eivät taivu todellisuuteen.

Vähän mietteliäin mielin eteenpäin. Leukoja hieman särkee hampaiden kiristely..

Aurora

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Ylpeys ja ennakkoluulo

Olen niin innoissani etten saa nukuttua vaikka takana on melkein 13 tunnin työpäivä ja huomenna edessä samanlainen. Pidin tänään (tiistaina, tekstin laitan blogiin keskiviikkona) ensimmäistä kertaa yksin JES tunnin ja olin tunnin jälkeen purskahtaa itkuun, koska olin niin iloinen ja tyytyväinen oppilaiden suunnitelmista ja innostuksesta. Olin kuin jokin typerä emoeläin, joka hykerteli innostuneena. Olen niin tyytyväinen ja iloinen, että myös seurustelin iloisesti ja ystävällisesti serkku-pojan kanssa, joka jostain syystä onnistuu aina tupsahtamaan paikalle juuri silloin, kun olen keittiössä iltateellä töiden jälkeen. Kumma sattuma.

Kurssin päätöstehtävänä on kirjoittaa liiketoimintasuunnitelma. Vielä eilen olin aivan tuskissani, kun tuntui ettei tästä tule yhtään mitään, mutta tänään asiat ovat jo aivan toisin! Oppilaat keksivät hienon suunnitelman, koko yhteisön yhteisen hankkeen, joka kuulosti mielestäni oikein lupaavalta. Vaikka he tarvitsevatkin vielä kovasti rohkaisua ja varmistusta, niin nyt he ovat jo paljon itsevarmempia ja ovat oivaltaneet monia asioita. Oli ihana nähdä kuinka he innostuivat ajatuksesta ja pohtivat yhdessä erilaisia vaihtoehtoja. Lisäksi minusta tuntuu, että olen nyt saavuttanut heidän luottamuksensa –huolimatta siitä, että he joutuvat korjaamaan kielivirheitäni ja arvioitani esimerkiksi kanojen kasvatukseen liittyen. Näille on kuitenkin hyvä nauraa yhdessä ja samalla haluan osoittaa, että apua voi pyytää ja myöntää omat puutteensa. Ja toivon heidän huomaavan, että minäkin opin heiltä.

Olen todella ylpeä oppilaistani!! Täytyi heti lähettää äidille ja isille ja Sessille viesti, anteeksi jos herätin.

Innostunut Aurora

tiistai 1. helmikuuta 2011

Carne fresca en el pueblo!

Näin tokaisi eräs salinero, kun minut esiteltiin hänelle. Tarkoittaa siis “tuoretta lihaa kylässä”. Tämä kuvaa aika hyvin miespuolisten, nuorten, naimattomien kyläläisten suhtautumista minuun. Kaikki ovat todella ystävällisiä ja olisi mukava tutustua heihin, mutta en uskalla vastata myöntävästi mihinkään kutsuun, etten vahingossa tule luvanneeksi mitään (esimerkiksi meneväni naimisiin jonkun kanssa). Täällä vaaleuteni ei aiheuta niin törkeitä reaktioita kuin Chilessä, siinä mielessä on miellyttävämpää.

On tästä tietysti jotain iloakin. Yksi iltapäivä eräs poikarukka kiikutti minulle tänne toimistoon teetä ja ihanan juustopasteijan pyytämättä, ihan vain ilahduttaakseen. Muutenkin toimistoni ovi käy lähes jatkuvasti ja minulla on täällä seuranani vaihteleva kokoonpano ihmisiä. Myös erilaiset kierrokset lähiympäristössä ja –kaupungeissa ovat suosittu tapa ilahduttaa minua. Lisäksi aion nyt kyllä käyttää erästä ihalijaani hyväkseni ja opetella ajamaan isoa pick-upia näillä kauniilla, mutta mutkaisilla ja pomppuisilla vuoristoteillä.

Lounaspöydässä keskustelimme siitä, tuleeko seuraava (sanoin, että olen naimisissa ja jo kahden lapsen äiti) lapseni olemaan puoliksi ulkomaalainen vai ei. Kiusallista. Muutenkin ihmiset keskustelevat täysin avoimesti tulevista aviomiehistäni. Kiusallista ja ärsyttävää. Kai tähän pitäisi suhtautua vain kiusoitteluna, mutta kun kaksi kolmesta aiemmasta suomalaisvieraasta on nyt naimisissa salineron kanssa, ei paljoa naurata.

Ärtynyt Aurora