Salinaksen kuukaudet olivat täynnä elämää, mutta Andeilla viettämäni aika tuntuu jo hieman epätodelliselta. Tapahtuiko se todella? Asiasta on onneksi todisteita (kasoittain papereita, roppakaupalla suklaata, kansioittain sähköisiä dokumentteja, juhlallisia todistuksia, lämpimiä alpakkavaatteita sekä pitkiä Skype -puheluita Ecuadoriin), jotka vahvistavat muistoni tosiksi.
Maailman parannusta salassa - eli tästä se kaikki alkoi
Oikeastaan juuri tasan vuosi sitten minulle selvisi, että edessä on lähtö maailman toiselle puolen. Iloinen uutinen minulle ja pienoinen yllätys vanhemmilleni, sillä tein päätöksen lähtemisestä todella nopeasti, kun huomasin hetken olevan oikea haaveeni täyttämiselle. Tammikuu ja lentolippujen päivämäärä tulivat nopeasti, mikä yhdessä työläiden kurssien kanssa säästi minut liialliselta lähdön ajattelulta. Viisumi ja passini saapuivat Tukholmasta lähtöä edeltäneenä päivänä ja juoksin hakemaan paketin postista lähetettyäni Kiinan suoria ulkomaansijoituksia käsittelevän esseen proffalle tarkastukseen. Johannan vinkit onneksi vauhdittivat matkalaukkujen pakkaamista ja serkkuni lapsikin ehti syntyä juuri lähtöpäiväni aamuna.
Ennen lähtöäni vakuutin erinäisille tahoille, etten kuvittele voivani muuttaa maailmaa, mutta salassa näin kuitenkin ajattelin. Ehkä tällainen naiivius on lähtijälle tarpeellista, jotta hankalina hetkinä on mistä ammentaa voimia. Odotusten vapaaehtoistyöstä täytyy toki olla realistisia, mutta todellisuus on mitä todennäköisimmin kuitenkin jotain aivan muuta. Minulla päätöksen taustalla olivat kiinnostus kehittyviin talouksiin, kehitysyhteistyöhön ja Latinalaiseen Amerikkaan sekä haluni kantaa korteni kekoon. NuevoMundon ja Funorsalin projekti täytti täydellisesti kriteerini mielenkiintoisesta ja järkevästä projektista, joka tarjoaisi mahdollisuuden olla hyödyksi ja oppia.
Tositoimissa
Muistan kuvankirkkaasti saapumiseni kylään tammikuun 18. päivänä. Pysähdyimme Flavion kanssa kohti Salinasta kiemurtelevalla tiellä, pienen matkan päähän, ottamaan kuvan vuorten sylissä lepäävästä kylästä, ja vasta silloin ymmärsin todella olevani perillä. Kuvissa näkemäni Salinas olikin nyt siinä edessäni ja vatsassa kipristeli jännitys.
Sujahdin Salinaksen arkirytmiin alun sairastelusta huolimatta nopeasti. Janeth otti minut Funorsalilla todella lämpimästi vastaan ja huolehti tutustumisestani Salinaksen tapoihin ja kasvoihin. Korkeuden lisäksi mitä erilaisimmat tapahtumat ja tehtävät saivat minut suorastaan hengästymään. JES IV oli saapuessani käynnissä ja kurssin kulkuun oli päästävä mahdollisimman nopeasti mukaan, mikä ei jättänyt aikaa kielitaidon tai kylmyyden murehtimiselle. JES IV:n osallistujien motivaatio, omistautuminen ja kehittyminen tekivät minuun todella suuren vaikutuksen ja kävin työhön innolla käsiksi. Projektiin liittyviä dokumentteja on vino(sähköinen)pino ja niiden läpikäymisessä projektiin perehtymiseksi vierähti hyvän aikaa. Funorsalin suunnittelu- ja arviointikokoukseen osallistuminen helmikuun alussa tutustutti minut kätevästi yhdistyksen aktiviteetteihin ja opin aivan uusia asioita esimerkiksi sikakarjan kasvatuksesta (lähtötietoni eivät tosin olleet päätä huimaavat).
JES IV:n loppukiri, seuraavien kurssien suunnittelu ja yhteydenpito Universidad Estatal de Bolívarin kanssa, aiempien koulutusjaksojen arviointien koostaminen sekä hankkeen dokumentaation täydentäminen yhdessä vuosiraportoinnin kanssa pitivät sopivasti kiireisenä. Tekemistä oli aina ja vielä paljon enemmän olisi voinut tehdä. Sain osallistua myös muihin Funorsalin projekteihin ja tehtävien monipuolisuus oli parhaita puolia vapaaehtoistyöjaksossani. Uuden hankehakemuksen pusertaminen oli rankkaa, mutta antoisaa ja tietokoneeni väsähtäminen tiukimmassa loppurutistuksessa on sekin nyt hauska muisto. Taistelu kiireisten ihmisten ajasta ja keskittymisestä oli paljon mekaanisia kirjoitus- ja kääntämisprosesseja rankempaa.
Rankimpia hetkiä olivat juuri nämä tahtojen taistelut, kun kiireisiä ihmisiä piti painostaa jonkin asian huolelliseen tekemiseen. Mikäli oma tehtävä oli riippuvainen jonkun toisen henkilön panoksesta oli tiedossa lähes poikkeuksetta hampaiden kiristelyä ja diplomatian oppitunti. Jatkuva sopeutuminen oli toisinaan uuvuttavaa, mutta erinomainen koulu kulttuurien väliseen matkailuun. Suomalaisena jouduin useasti laskemaan kymmeneen, kun aikataulut paukkuivat, mutta asennettani sain itse tarkastaa useamman kerran ja häpeillen hiljenin, kun huomasin valittavani jostakin tyhjänpäiväisestä seikasta.
Paraniko se maailma?
Noh, ehkä muutamia asioita voisi vielä koittaa oikaista… Rakenteiden kehittäminen ja käytäntöjen muuttaminen on aikaa vievää ja haastavaa työtä, jonka täyttämiseksi tarvitaan ennen kaikkea halua muutokseen ja lisäksi vielä huolellista suunnittelua. Kannusteiden luominen ja avun kohdistaminen sekä sen suunnittelu hyödynsaajien puolelta ovat ensisijaisen tärkeitä tehtäviä.
Salinaksessa ollessani koen vaikuttaneeni muutaman yksittäisen henkilön elämään. Mikäli läsnäoloni ja osallistumiseni heidän elämäänsä toi heille uskoa haaveisiinsa, päättäväisyyttä tai uusia näköaloja, olen jo saavuttanut paljon. Riittämättömyyden tunne on hyväksyttävä ja pyrittävä toimimaan omien mahdollisuuksiensa ja voimiensa mukaisesti, työpanos on kuitenkin aina arvokas. Hyvien toimintatapojen tai vaikkapa vain erilaisen ajattelutavan tai näkökulman esille tuominen voivat antaa sysäyksen muutokselle ja tuottaa tuloksia. Salinaksessa monet kertoivat Mikan ja Timon kurssin sysänneen heidät tekemään haluamiaan asioita uudenlaisella tarmolla. Poikien omistautuneisuus ja asenne sekä työmoraali tekivät lähtemättömän vaikutuksen osallistujiin, jotka yhä muistelevat erinäisiä yksittäisiä tapahtumia ja hauskoja sattumia JES I:sen tunneilta.
Salinas on todella erityinen kylä ja aikani siellä on mukanani varmasti aina. Kehittyvässä maassa läheisessä vuorovaikutuksessa paikallisten kanssa eläminen on avartavaa ja saa omantunnon kipristelemään toisinaan kovastikin. Omien etuoikeuksien tiedostaminen on henkisesti haastava tilanne, sillä omat ongelmat eivät enää tunnu oikeutetuilta. Onneksi salinaslaiset hyväksyivät hankalat hetkeni ja sain tarvittaessa olla uupunut ja kyllästynyt kylmyyteen. Seitsemän kuukauden aikana ehti potea syyllisyyttä monta kertaa, mutta onneksi nauraa ja oivaltaa sai vielä useammin.
Ihmisten lämpö ja välittömyys oli vaikea jättää toiselle puolen maailmaa ja nousin autoon laukkuineni kyynelsilmin, mutta syleilyjen lämmittämänä. Olemme kaikki samanlaisia – ihmisiä - huolimatta synnyinpaikasta tai –ajasta ja kohtaamisia ei tarvitse pelätä vaan niitä tulisi odottaa avoimin mielin ja innoissaan, sillä kyseessä on mitä todennäköisimmin win-win –tilanne.
