maanantai 3. lokakuuta 2011

Paketti kasassa – seitsemän kuukauden opit 772 sanassa


Salinaksen kuukaudet olivat täynnä elämää, mutta Andeilla viettämäni aika tuntuu jo hieman epätodelliselta. Tapahtuiko se todella? Asiasta on onneksi todisteita (kasoittain papereita, roppakaupalla suklaata, kansioittain sähköisiä dokumentteja, juhlallisia todistuksia, lämpimiä alpakkavaatteita sekä pitkiä Skype -puheluita Ecuadoriin), jotka vahvistavat muistoni tosiksi.

Maailman parannusta salassa - eli tästä se kaikki alkoi

Oikeastaan juuri tasan vuosi sitten minulle selvisi, että edessä on lähtö maailman toiselle puolen. Iloinen uutinen minulle ja pienoinen yllätys vanhemmilleni, sillä tein päätöksen lähtemisestä todella nopeasti, kun huomasin hetken olevan oikea haaveeni täyttämiselle.  Tammikuu ja lentolippujen päivämäärä tulivat nopeasti, mikä yhdessä työläiden kurssien kanssa säästi minut liialliselta lähdön ajattelulta. Viisumi ja passini saapuivat Tukholmasta lähtöä edeltäneenä päivänä ja juoksin hakemaan paketin postista lähetettyäni Kiinan suoria ulkomaansijoituksia käsittelevän esseen proffalle tarkastukseen. Johannan vinkit onneksi vauhdittivat matkalaukkujen pakkaamista ja serkkuni lapsikin ehti syntyä juuri lähtöpäiväni aamuna.

Ennen lähtöäni vakuutin erinäisille tahoille, etten kuvittele voivani muuttaa maailmaa, mutta salassa näin kuitenkin ajattelin. Ehkä tällainen naiivius on lähtijälle tarpeellista, jotta hankalina hetkinä on mistä ammentaa voimia. Odotusten vapaaehtoistyöstä täytyy toki olla realistisia, mutta todellisuus on mitä todennäköisimmin kuitenkin jotain aivan muuta. Minulla päätöksen taustalla olivat kiinnostus kehittyviin talouksiin, kehitysyhteistyöhön ja Latinalaiseen Amerikkaan sekä haluni kantaa korteni kekoon. NuevoMundon ja Funorsalin projekti täytti täydellisesti kriteerini mielenkiintoisesta ja järkevästä projektista, joka tarjoaisi mahdollisuuden olla hyödyksi ja oppia.

Tositoimissa

Muistan kuvankirkkaasti saapumiseni kylään tammikuun 18. päivänä. Pysähdyimme Flavion kanssa kohti Salinasta kiemurtelevalla tiellä, pienen matkan päähän, ottamaan kuvan vuorten sylissä lepäävästä kylästä, ja vasta silloin ymmärsin todella olevani perillä. Kuvissa näkemäni Salinas olikin nyt siinä edessäni ja vatsassa kipristeli jännitys.

Sujahdin Salinaksen arkirytmiin alun sairastelusta huolimatta nopeasti. Janeth otti minut Funorsalilla todella lämpimästi vastaan ja huolehti tutustumisestani Salinaksen tapoihin ja kasvoihin. Korkeuden lisäksi mitä erilaisimmat tapahtumat ja tehtävät saivat minut suorastaan hengästymään. JES IV oli saapuessani käynnissä ja kurssin kulkuun oli päästävä mahdollisimman nopeasti mukaan, mikä ei jättänyt aikaa kielitaidon tai kylmyyden murehtimiselle. JES IV:n osallistujien motivaatio, omistautuminen ja kehittyminen tekivät minuun todella suuren vaikutuksen ja kävin työhön innolla käsiksi. Projektiin liittyviä dokumentteja on vino(sähköinen)pino ja niiden läpikäymisessä projektiin perehtymiseksi vierähti hyvän aikaa. Funorsalin suunnittelu- ja arviointikokoukseen osallistuminen helmikuun alussa tutustutti minut kätevästi yhdistyksen aktiviteetteihin ja opin aivan uusia asioita esimerkiksi sikakarjan kasvatuksesta (lähtötietoni eivät tosin olleet päätä huimaavat).

JES IV:n loppukiri, seuraavien kurssien suunnittelu ja yhteydenpito Universidad Estatal de Bolívarin kanssa, aiempien koulutusjaksojen arviointien koostaminen sekä hankkeen dokumentaation täydentäminen yhdessä vuosiraportoinnin kanssa pitivät sopivasti kiireisenä. Tekemistä oli aina ja vielä paljon enemmän olisi voinut tehdä. Sain osallistua myös muihin Funorsalin projekteihin ja tehtävien monipuolisuus oli parhaita puolia vapaaehtoistyöjaksossani. Uuden hankehakemuksen pusertaminen oli rankkaa, mutta antoisaa ja tietokoneeni väsähtäminen tiukimmassa loppurutistuksessa on sekin nyt hauska muisto. Taistelu kiireisten ihmisten ajasta ja keskittymisestä oli paljon mekaanisia kirjoitus- ja kääntämisprosesseja rankempaa.

Rankimpia hetkiä olivat juuri nämä tahtojen taistelut, kun kiireisiä ihmisiä piti painostaa jonkin asian huolelliseen tekemiseen. Mikäli oma tehtävä oli riippuvainen jonkun toisen henkilön panoksesta oli tiedossa lähes poikkeuksetta hampaiden kiristelyä ja diplomatian oppitunti. Jatkuva sopeutuminen oli toisinaan uuvuttavaa, mutta erinomainen koulu kulttuurien väliseen matkailuun. Suomalaisena jouduin useasti laskemaan kymmeneen, kun aikataulut paukkuivat, mutta asennettani sain itse tarkastaa useamman kerran ja häpeillen hiljenin, kun huomasin valittavani jostakin tyhjänpäiväisestä seikasta.

Paraniko se maailma?

Noh, ehkä muutamia asioita voisi vielä koittaa oikaista… Rakenteiden kehittäminen ja käytäntöjen muuttaminen on aikaa vievää ja haastavaa työtä, jonka täyttämiseksi tarvitaan ennen kaikkea halua muutokseen ja lisäksi vielä huolellista suunnittelua. Kannusteiden luominen ja avun kohdistaminen sekä sen suunnittelu hyödynsaajien puolelta ovat ensisijaisen tärkeitä tehtäviä.

Salinaksessa ollessani koen vaikuttaneeni muutaman yksittäisen henkilön elämään. Mikäli läsnäoloni ja osallistumiseni heidän elämäänsä toi heille uskoa haaveisiinsa, päättäväisyyttä tai uusia näköaloja, olen jo saavuttanut paljon. Riittämättömyyden tunne on hyväksyttävä ja pyrittävä toimimaan omien mahdollisuuksiensa ja voimiensa mukaisesti, työpanos on kuitenkin aina arvokas. Hyvien toimintatapojen tai vaikkapa vain erilaisen ajattelutavan tai näkökulman esille tuominen voivat antaa sysäyksen muutokselle ja tuottaa tuloksia. Salinaksessa monet kertoivat Mikan ja Timon kurssin sysänneen heidät tekemään haluamiaan asioita uudenlaisella tarmolla. Poikien omistautuneisuus ja asenne sekä työmoraali tekivät lähtemättömän vaikutuksen osallistujiin, jotka yhä muistelevat erinäisiä yksittäisiä tapahtumia ja hauskoja sattumia JES I:sen tunneilta.

Salinas on todella erityinen kylä ja aikani siellä on mukanani varmasti aina. Kehittyvässä maassa läheisessä vuorovaikutuksessa paikallisten kanssa eläminen on avartavaa ja saa omantunnon kipristelemään toisinaan kovastikin. Omien etuoikeuksien tiedostaminen on henkisesti haastava tilanne, sillä omat ongelmat eivät enää tunnu oikeutetuilta. Onneksi salinaslaiset hyväksyivät hankalat hetkeni ja sain tarvittaessa olla uupunut ja kyllästynyt kylmyyteen. Seitsemän kuukauden aikana ehti potea syyllisyyttä monta kertaa, mutta onneksi nauraa ja oivaltaa sai vielä useammin.

Ihmisten lämpö ja välittömyys oli vaikea jättää toiselle puolen maailmaa ja nousin autoon laukkuineni kyynelsilmin, mutta syleilyjen lämmittämänä. Olemme kaikki samanlaisia – ihmisiä - huolimatta synnyinpaikasta tai –ajasta ja kohtaamisia ei tarvitse pelätä vaan niitä tulisi odottaa avoimin mielin ja innoissaan, sillä kyseessä on mitä todennäköisimmin win-win –tilanne.

Aurora

maanantai 15. elokuuta 2011

Time to say goodbye

Viimeinen päivä Salinaksessa ja hyvästien jättäminen on aika rankkaa. Kyynelsilmin kirjoitan ja yritän ymmärtää, että Salinaksen aika on nyt lopussa. Näen tosi outoja unia, joissa sekoittuvat Suomi, Chile ja Salinas. Viimeisinä päivinäni Ecuador on todella pannut parastaan, jotta minun olisi mahdollisimman vaikeaa lähteä.

Minulle järjestettiin jo torstaina 5. elokuuta pienet läksiäiset. Oli ihanaa, enkä edes itkenyt!

Sessi on täällä! (kiva toi mun maha..)

Onneksi Sessin ei tarvitse saada ruokaansa kiinni..

Orkidean löytäminen luonnosta on edelleen tosi siistiä.

Pilvimerta tulee ikävä.

On siis aika jättää hyvästit myös blogilleni. Suomesta käsin kirjoitan vielä Cinthyan häistä ja viimeisistä viikoista Salinaksessa, sekä jonkinlaisen yhteenvedon ajastani täällä sekä tunteistani. Tämä on nyt kuitenkin viimeinen Ecuadorista käsin kirjoittamani teksti.


Morsiamen kanssa.

Alice ja Juliana.

Anna.

Claudia.

Maria José (ja mun rintsikat).

Ai niin, ja sitten yksi juttu vielä. Sain morsiamen sukkanauhan, eli häät on siis tiedossa vuoden sisällä. Dorian puolestaan sai edeltävänä viikonloppuna sulhasen kukkasen, hänellä siis myös häät edessä tulevan vuoden kuluessa. Aika huvittava yhteensattuma. 

Huomatkaa hienot "hansikkaat".


Aurora

http://www.youtube.com/watch?v=QbN0g8-zbdY

tiistai 9. elokuuta 2011

Lomalomaloma!

Terveisia lomalta. Taalla ollaan Sessin kanssa playalla ja tanaan katseltiin veneesta, kuinka valas siirsi noin 15 metrisen ja useita tonneja painavan itsensa kokonaan veden pinnan ylapuolelle. Oli aika vaikuttava naky!

Perjantaina oli ihana nahda Sessi.
Lauantaina oli Cinthyan kauniit haat ja salsasin aamukuuteen saakka (kannattaa lahtea bandin kanssa jatkoille, hyvat salsapartnerit on taattu!).
Sunnuntaina multa vietiin puhelin, buu. :(
Maanantaina istuttiin rannalla ja katseltiin kun valaat hyppi horisontissa.

Tallaista talla viikolla.

Haleja Suomeen, pian nahdaan!

Aurora

perjantai 5. elokuuta 2011

Nyt se alkoi

Itku nimittäin. 

Sain eilen viimeisellä JES-tunnillani aivan kauhean itkukohtauksen, niin kauhean, että oli jopa vähän noloa. Onnistuin pidättelemään itkua pitkään, monesti aiemmin olen ollut jo aivan vähällä ratketa nyyhkyttämään, mutta olen onnistunut nielemään kyyneleeni. En todellakaan tiedä kuinka aion hyvästellä Damianin, hänen ilmeensä saa sydämeni pieniksi murusiksi.

Miten voin hyvästellä Salinaksen ja kaikki rakkaat ihmiseni täällä? Vaikeista hetkistä (ja kylmyydestä) huolimatta kaunis Salinas on kotini ja lähteminen tuntuu sietämättömältä. Onneksi teidän rakkaiden suomalaisten näkeminen helpottaa hyvästien tuottamaa kipua.

itku-Aurora

Me ecuadorilaiset

Pahoittelen, mutta tämä aukeaa vain espanjantaitoisille:


Viimeiset, minulle tärkeimmät, rivit toteavat: Jos olet ecuadorilainen, lähetä tämä ecuadorilaisille ystävillesi. Sain tämän ystävältäni, joka siis laski minut ecuadorilaiseksi. Sydämeltäni nyt ainakin.

Aurora-ecuadorilainen

torstai 4. elokuuta 2011

Hei hei elämä

Nyt on hieman vaikeuksia ymmärtää muutama asia:

Miten voi poistua omasta elämästään? Miten sellainen tapahtuu? Minun arkeni on nyt täällä ja huomenna se ei enää olekaan täällä. Mitä ihmettä???

ymmällään oleva Aurora

tiistai 2. elokuuta 2011

Stressi-ahdistus-stressi-ahdistus-stressi-ahdistus-stressi...

Lähtö kahden viikon kuluttua. Onko joku sattunut näkemään reilua puolta vuotta? Minulta on kadoksissa... 

Sessi saapuu perjantaina, töitä jäljellä kaksi ja puoli päivää. Kuten voitte minut tuntien arvata, aika paljon olisi vielä tehtävää. 

Eilen illalla/yöllä sulatin suklaata ja tein niistä 200 konvehtia. Keskiviikkona pitäisi kirjailla niihin nimikirjaimet lauantain häitä varten. Ja olla rauhallinen, jotta Cinthya ei stressaannu. Eeee.. 

Poltin sunnuntaina käsivarteni TÄYDELLISESTI. Häitö varten on nyt kaunis t-paita rusketus, tällä hetkellä vielä katkaravunpunainen. Viivasuora rusketusraja käsivarressa siis. Annan käsille kosteusvoidekylpyjä, mutta taidan silti lauantaina verhoutua huiviin.

Tänään jäähyväisillallinen Funorsalin kanssa ja sitten Janethille pienimuotoiset babyshowerit.

Rakkaan Macini laturi irtisanoutui. Onneksi vasta nyt. Ja onneksi Alicella on Mac. HUH.

Tällä hetkellä Icaro aero ilmoittaa, että lennot on maksettu, mutta lippuja ei ole. Ei ei ei..

Äiti, voitko laittaa jotain rauhottavia Sessin mukaan?

Onneksi on tämä nappula: http://make-everything-ok.com/
Kiitos taas Eero, on ollut kovassa käytössä tänään.

AAAAAAAAAAAAAA!!!!!!!!

Stressi-Aurora

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Caída del sol

 Auringonpalvojat.

Annan kanssa osoitimme tunteemme.

Kävimme ihailemassa auringonlaskua Annan, Dorianin, Paulin sekä ihanien espanjalaisten Alban ja Markin kanssa. Näky oli pakahduttavan upea ja istuimme hiljaisuudessa katselemassa punertuvaa pilvimerta.


Otettiin aasin kanssa tuijotuskilpailu. Pelkäsin, että sillä pimahtaa päässä ja hyökkää kimppuuni. Onko jollakulla tietoa aasien mahdollisesta agressiivisuudesta?

Salinas.

Pilvimeri.

Anna ja Alba.

Paluumatkalla kerroimme kauhutarinoita pimeitä teitä laskeutuen ja muut säikäyttivät minut melkein hengiltä. Kotimatka sujuikin sitten kätevästi ensin kuorma-auton lavalla (jonka keskellä oli aukko) ja sitten loppumatkan avolavan lavalla tuulensuojasta tähtitaivasta tuijotellen.


Taivaanrannanmaalarit.

Teki mieli lähteä kulkemaan pilviä pitkin.

Kuorma-automme ja sen lavan aukko.

Taianomainen ilta.

Aurora

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Ihanat ipanat

Muutama viikko takaperin kävimme kultaisen ystäväni Dorianin kanssa pienellä kävelyllä Pachanchon yhteisössä. Sunnuntait ovat oivallisia päiviä lähteä tutustumaan Salinasta ympäröiviin yhteisöihin. Kovasta tuulesta huolimatta aurinko lämmitti kivasti ja muutaman tunnin kävely Pachanchoon oli juuri sopiva. Loppumatkan tosin satoi, mutta reipas marssi piti meidät jotakuinkin lämpiminä. Salinaksen maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniita ja paramoita pilkuttavat alpakat ja laamat ihastuttavia olentoja. Sunnuntai tuntuu olevan pyykkipäivä, sillä Salinaksen joentöyräillä oli naisia tuon tuosta värikkäitä huivejaan pesemässä. Vesi on aivan jäätävän kylmää, samoin kuin ilma, joten kaikki kunnia näille naisille, jotka tuntikausia kylmässä vedessä pesevät vaatteitaan.

 
Dorian ja sukulaipoika Elias - samikset. 


Pachancho on pieni, aika kuollut kylä Salinaksesta kohti Riobambaa. Yhteisö on neljässä kilometrissä, eli hieman korkeammalla kuin Salinas, ja piiskaava tuuli kiertää pieniä taloja, jotka nököttävät heinätupsujen keskellä. Olin jäätyä pystyyn tihkusateessa ja hyytävässä tuulessa, kun kurkimme Pachanchon pieneen kehräämöön ja meijeriin. Dorian kertoi, että joillakin Pachanchon asukkaista on asunnot Ambatossa, jonne he lähettävät lapsensa kouluun. Oli vaikea uskoa tätä katsellessani piskuista kylää, jonka vaatimattomat mökit olivat kukin hieman sinne sun tänne nojallaan, ja autiota kylänraittia, jolla koirat vaanivat eväitämme.

Suloinen Ivan.


Kurkimme pieneen kasvihuoneeseen ja minä ihastelin lehmiä, jotka täysin rauhallisena tutkailivat hihkuvaa, heinikossa loikkivaa minua. Lehmän silmät ovat valtavan kauniita! Kasvihuoneessa ei parhaillaan kasvanut mitään, mutta suloinen lämpö piti meidät hetken tavaamassa kylttejä, joiden mukaan siellä kasvaisi kaikenlaisia kasviksia, joiden suomalasista nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Dorianilla on pieni kasvihuone Salinaksessa ja hän ehdotti ystävällisesti, että voisin muuttaa sinne, huonettani huomattavasti lämpöisempään ilmastoon. ”Hehe”. Naurattaisi, ellei minulla oikeasti olisi niin jumalattoman kylmä jatkuvasti.

 

Tutustuimme pikkuiseen Angelitoon ja hänen vielä pikkuisempaan veljeensä Ivaniin. Angelitolla oli valtava kantamus jonkinlaisia yrttejä ja säkkiä nostaessani en voinut kuin ihmetellä miten vyötäröni korkuinen Angel saattoi sitä kantaa. Lapset täällä ovat kertakaikkisen ihania: uteliaita suklaanappisilmiä. Pojat ihastuivat aurinkolaseihini ja kameraani ja sitten napsimmekin kaikenlaisia kuvia eripuolilla Pachanchoa –aurinkolaseilla ja ilman. Kamerani valitettavasti hieman kärsi kuvaussession aikana, mutta kuvia sillä edelleen saa! J

Suloiset Iván ja Angel.

Pienet likaiset pojat sulattivat sydämeni täysin, kuten niin moni muukin lapsi täällä Andeilla. Salinaksen lapset ovat syötävän suloisia, mutta monet heistä totaalisen hemmoteltuja ja siedän heitä silmissäni noin kymmenen minuuttia kerrallaan. Ympäröivien kyläyhteisöjen lapset sen sijaan voisin pakata laukkuuni ja tuoda muassani Suomeen. Sydäntäni särkee nähdä heidän likaiset kasvonsa ja tahraiset, reikäiset vaatteensa, jotka repsottavat niin ja näin ja jättävät pikku masut paljaiksi kauheassa viimassa. Ivanin sukattomat jalat kumppareissa saivat minut melkein purskahtamaan itkuun. Poikien iloisuus ja valloittavat hymyt kuitenkin saivat minut unohtamaan heidän kurjuutensa ja kuuntelin hyvillä mielin innostuneita kertomuksia koulunkäynnistä ja lempiaineista.



Salinaksen kaduilla taapertavat pikkuiset ja kyläyhteisöjen tomuisilla teillä leikkivät ipanat ovat sulattaneet sydämeni täysin. Heidän materiaalista kurjuuttaan on vaikea katsella kuivin silmin, vaikka heidän tarttuva naurunsa ja suloiset, leveät hymynsä lähes saavat unohtamaan likaiset, kylmästä ruusuiset posket ja repaleiset vaatteet. Bañosissa kierteleviä katulapsia en vain kerta kaikkiaan kestä ja ostelen heille karkkia tai muita herkkuja, vaikka tiedän ettei pitäisi. Eräs tyttönen meinasi tikahtua nauruun, kun ostimme hänelle ja muutamalle muulle Claudian kanssa suklaalla kuorrutetut mansikat. Hänen naurunsa sai meidät ja monet ohikulkijat purskahtamaan yhtälailla nauruun. Olen juuri sellainen typerä gringa, joka antaa mitä tahansa suloiselle lapselle, mutta en vain kerta kaikkiaan voi vastustaa!

Suloiset Bañosin katulapset.


Lapsien tulevaisuus tuskin on kovin ruusuinen ja monet heistä tekevät raskaitakin töitä jo aivan pienestä pitäen. He kulkevat eläinten kanssa päivittäin ja saapuvat muista kyläyhteisöistä Salinakseen kantamuksineen monen tunnin kävelymatkan. Pikkuiset vauvat kulkevat lähes yhtä pienten sisarustensa käsivarsilla ja selässä, ja muksahtelevat tyynesti sinne tänne pikkuisten hoitajiensa hieman huolimattomissa käsissä. Pikkupojat ratsastavat valtavan suurilla hepoilla huoletta ilman satulaa paimentaen aasia kantamuksineen tai kiskoen perässään muutamaa hevosta. Kamera saa heidät hihkumaan ihastuksesta ja karkit ja hedelmät häviävät pieniin suihin ja taskuihin hujauksessa. On vaikea olla ottamatta muutamaa heistä mukaan kotiin!


Puerto Lopezin kuumuudessa väsähteneitä lapsia. 

Lapsien halailussa ja hellimisessä on kuitenkin riskinsä (vauvakuumeen lisäksi). Minulla on nyt jonkinlaisia kirppuja tai muita öttiäisiä, ja käsivarret ja mahanseutu täynnä puremia.. Yök.


Ecuadorilaista vauvakuumetta poteva Aurora

Las comunidades

Salinaksen parroquiaan eli maalaiskuntaan kuuluu kaikkiaan 33 yhteisöä, jotka sijaitsevat Chimborazon länsirinteillä, korkeimmillaan 4200 metrissä ja matalimmillaan 800 metrissä. Voitte siis kuvitella minkälainen määrä erilaista kasvistoa Salinaksen alueella on! 4200 metrissä asuminen on jo aika karua, erityisesti verrattuna subtropiikin vehreän runsaaseen kasvustoon ja lempeään ilmastoon. Salinaksen kylä, joka siis on kuntakeskus, sijaitsee 3500 metrissä, eli hyvin välimaastossa. Meidän kovat tuulemme eivät ole vielä mitään verrattuna Natahuan tai Rincon de Andesin puhureihin.

Pachancho.


Salinas on todella kehittynyt muihin kyliin verrattuna. Salinaslaiset elävät aivan eri maailmassa kuin vaikkapa La Palman asukkaat, Yacubianan asukkaista puhumattakaan. Erot kehityksessä luovat valitettavan railon myös asukkaiden välille: harva nuori salinero tuntee yhtäkään ikäistään muista yhteisöistä ja Salinaksen lapset karsastavat muiden yhteisöjen ikätovereitaan. Olemme useaan otteeseen ihmetelleet italialaisen Annan kanssa, miksi me kaikki vapaaehtoiset keräännymme Salinakseen, vaikka muissa kylissä tarve olisi varmastikin suurempi. Tässä olisi ehkä kehityksen paikka Salinaksen järjestöille, jotka organisoivat esimerkiksi italialaisten ja espanjalaisten oleskelun täällä. Kaikenlaiselle sosiaalityölle olisi huomattavasti paljon enemmän tarvetta muissa yhteisöissä kuin Salinaksessa.

Apahua.

Chazojuan.

Olen vieraillut vain muutamissa näistä kylistä: Chazojuanissa, Natahuassa, Pachanchossa. Monien muiden läpi olen kävellyt tai huristellut autolla: La Moya, Apahua, Yacubiana, Verdepamba, Pambabuela, La Palma, Arrayan etc.. Näkemistä siis olisi vielä vaikka kuinka. Sessin kanssa teemme pienen lenkin Chazojuaniin ja pääsemme reissulla näkemään esimerkiksi La Palman ja Pambabuelan, sekä Arrayanin uskomattoman kauniin auringonlaskun. J Näinä viimeisinä viikonloppuina tarkoituksenani on vielä tehdä muutama kävelylenkki ja käydä vaikkapa Verdepambassa tai Yuraukshassa. Salinaksessa kun on loputon määrä kauniita, erityisiä paikkoja!

yhteisö Aurora

torstai 21. heinäkuuta 2011

Chimborazo

Aivan Salinaksen vieressä kohoaa yli 6000 metriä korkea Chimborazo –tulivuori. Vuori on maailman korkein piste maapallon keskipisteestä mitattuna ja se on Ecuadorin korkein lumihuippu. Kirkkaina päivinä saan ihailla Chimborazoa lenkeilläni Salinaksessa ja autolla vuorelle ja sitä ympäröivälle luonnonsuojelualueelle hujauttaa noin tunnissa.

Sunnuntaiaamuna otimme Claudian, Dorianin sekä saksalaisten Janan ja Linan kanssa suunnaksi Chimborazon lumiset rinteet aurinkolasit, aurinkosuoja ja eväät repussamme. Matkaamme hidasti outoa ääntä pitävä rengas, jota pysähdyimme ihmettelemään. Minä hyppäsin hetkeksi rattiin, jotta Dorian saattoi katsoa menoa ulkopuolelta, ja pääsinkin hienosti liikkeelle heti kun tajusin laittaa käsijarrun pois päältä. Tässähän ei sinällään olisi mitään huvittavaa, ellen juuri hetkeä aikaisemmin olisi kertonut kuinka edellisenä päiväni en päässyt autolla eteenpäin, koska vieressäni istuva Damián kiskaisi käsijarrun päälle. Etsiskelin tarinaa kertoessani käsijarrua camionetastamme, jotta voisin havainnollistaa tapahtumia,  mutta se oli niin hyvässä piilossa ratin kupeessa, etten löytänyt sitä ilman Dorianin apua. Stressasin startatessani sitten niin paljon vaihteita, että ehdin jo unohtaa koko käsijarrun olemassa olon. Claudian ja Dorianin ilmeet olivat näkemisen arvoiset, Linaa ja Janaa en kehdannut edes katsoa. Muutenkin minulla oli harvinaisen blondi päivä.


Ei tosiaan alkanut kauhean hyvin..

Arenalin asumus.

Valmiina nousuun!

Yksi auto vähemmän. En kyllä ymmärrä Chimborazon rinteillä pyöräilyä.

Löysimme sumusta huolimatta luonnonsuojelualueen portin ja hurautimme muutamat turistit auton lavalla ensimmäiselle lepopaikalle. Kipusimme toiselle lepopaikalle pieniä taukoja pitäen ja ihmetellen rannikolta sandaaleissa ja shortseissa saapuneita turisteja, jotka uuvahtivat rinteeseen korkeuden iskiessä. Toisella lepopaikalla höyryävä kokatee ja eväsleivät antoivat kivasti energiaa jatkaa kipuamista. Pohdimme välipalallamme saako kokateetä tuoda Suomeen /Eurooppaan vai ei ja pohdimme mahdollisia rangaistuksia vs. kuljetuksen onnistumisen hyötyjä. Mökissä sai väistellä pyörtyileviä turisteja, jotka kupsahtelivat sinne tänne ja katselimme himoiten muiden eväitä.

Kokateetä ja voileipää välipalaksi.

Toiset osaavat asettautua mukavasti paikassa kuin paikassa.

5000m!

Jatkoimme matkaamme lumisia rinteitä ja nousimme noin 5300 metriin, lähes jään reunalle saakka. Rinne oli hirmuisen jyrkkä, ja ylempänä kiipeävien liikkeelle potkaisemat kivet vierivät hurjaa vauhtia aiheuttaen kauhun kiljahduksia. Totesinkin Claudialla yhden kiven väistettyämme, että luonnonkatastrofisarjastani puuttuikin enää maa-/lumivyöry. Istahdimme rinteeseen ihailemaan upeaa, jatkuvasti muuttuvaa maisemaa. Olen useasti lukenut, että vuorella sääolot vaihtuvat aivan hetkessä, mutta en ole osannut kuvitella, kuinka nopeasti se todella käy. Pilvet vyöryivät vuoren rinteitä vuorollaan peittäen ja paljastaen Chimborazon rinteet ja läheisen vuoristolaguunin. Pilvien seasta pilkistäessään aurinko lämmitti hetkessä selän hikiseksi ja lumen tahmaiseksi, kunnes tuuli yltyi aika hurjaksi ja sen nostattamat pilvet taas muutamassa kymmenessä sekunnissa ympäröivät meidät.

Minä ja Chimborazo.

Vyöryvät pilvet.

Oli pakko kyykistyä, kun huimasi niin kovasti! Kuvista ei näy kuinka jyrkkä rinne oli.

Chimborazon rinteillä tunsi luonnon mahdin ja itsensä hyvin pieneksi. Oli ikimuistoinen kokemus katsella valtavia vuorenrinteitä ja mielettömässä auringossa hohtavia jääreunuksia pilvien hivellessä poskia. Rakastan Suomen metsiä ja järviä, mutta Chimborazon suojassakin on hyvä olla.

Vicuñas! Ne on tosi suloisia eläimiä!


Aurora