Sitä sun tätä siellä sun täällä

Tässä on ehtinyt vilahtaa kauheasti päiviä viime kirjoituksesta. Pahoittelen tätä, meillä on ollut niin hirveä sählinki täällä Salinaksessa, että hyvä, että olen ehtinyt nukkua!

Vietin viime kirjoituksen jälkeen (kirjoituksen sain ladattua vasta maanantaina, vaikka sen kirjoitin jo perjantai-iltana) rauhallisen viikonlopun Salinaksessa. Tai ainakin melkein rauhallisen J Nyt näin tarkemmin muisteltuna ei nimittäin tainnut sittenkään olla se kaikista rauhallisin. Perjantaina päätimme nimittäin lähteä hetkeksi Sucon baariin italialaisten eli Annan, Alicen, Alessandron ja Mauron sekä Julianan ja Pablon kanssa. Noh, niinhän siinä sitten taas kävi, että salsasimme puoli kuuteen saakka. Pikkubaarin tanssilattia pääsi todistamaan riehakasta tanssiamme, erityisesti meidän “näin Euroopassa” –tanssiesityksemme oli aika vauhdikas. Mutta oli tosi hauskaa, tosin pelkäsin saavani sydänkohtauksen. Sydämeni pomppi jotakuinkin salsa-askelteni tahtiin, mikä ei ollut kokemuksena sieltä miellyttävimmästä päästä.

Encebollada kalasta ja poppareita. Tyypillinen, hyvä, halpa ruoka.

Lauantaiaamuna olin kahdeksalta tikkana pystyssä laittamassa aamupalaa Yolandan kanssa pirteänä kuin peipponen. Jalkojani särki niin kovasti, että saatoin hädin tuskin istuutua. Uni ei kuitenkaan enää maistunut, joten pesin pyykkiä, siivosin ja tein muuta hyödyllistä odotellessani Pabloa seurakseni Guarandaan. Pääsimme lähtemään kohti kahvikupillista vähän puolen päivän jälkeen ja vietimme mukavan iltapäivän Guarandassa, lähinnä syöden, kuten tapanamme on. (Toisin kuin jutuistani voisi päätellä, olen laihtunut täällä. Tosin se ei ehkä ole mikään ihme kahden kuukauden non-stop sairastelun jälkeen.) Olimme molemmat aika kuolleita edellisillan riennoista, minua vaivasi todellinen kokovartalokramppi ja –kolotus. Miltähän tanssini on  mahtanut näyttää..

Symppikset italialaiset Alessandro ja Mauro.

Lauantai-iltana perehdyin hieman Ecuadorin historiaan katsomalla Pablon ja veljiensä kanssa elokuvan Ecuadorin presidentistä Gabriel Garcia Morenosta. Aika veristä touhua. Garcia Moreno tapatti tai tappoi käytännössä kaikki ympäriltään, mukaan lukien vaimonsa, ja siinä sivussa valtavan määrän alkuperäisväestön edustajia. Sunnuntaiaamuna opiskelin Damianin avustuksella hieman lisää Ecuadorin aiemmista päämiehistä. Presidenttejä tällä pikku valtiolla on ehtinyt olla jo 53 (54?) ja vain muutama heistä on ollut täydet neljä vuotta tai enemmän. Monet presidenteistä ovat lähinnä keskittyneet valtion varojen kavaltamiseen ja ainakin yksi on menehtynyt lento-onnettomuudessa. Sama meinasin käydä myös nykyiselle presidentille, Rafael Correalle, jonka helikopterin polttoaineletkua oli peukaloitu. Taitava lentäjä kuitenkin sai kopterin maahan turvallisesti.

Vietin sunnuntain Damianin kanssa kahden, kun muu perhe oli Riobambassa. Kävin aamulla etsimässä aamiaistarvikkeita, sillä halusin yllättää Damianin ja laittaa lettuja aamupalaksi. Tarvikkeet keräilin eripuolilta Salinasta, tuli mukava pikku kävelylenkki kauniissa aamuauringossa. Maidon hain suoraan juustotehtaan maidon sisäänottopisteeltä, eli ihan tuoretta tavaraa (Lumikille tiedoksi). Suomalainen purkkimaito tuntuu aika steriililtä, kun nyt marssin laamojen ja aasien välistä kattila kädessä hakemaan lämmintä maitoa, jota annostellaan kymmenien litrojen tankeista suurella mitalla. Palasin tyytyväisenä kotiin kiehauttaakseni maidon lettutaikinan laittamista varten, mutta tutun sihahduksen sijaan hella olikin ihan hiljaa ja sytytin naksui ilman liekin hulmahdusta. Hemmetin kaasu. Olen jo suuri kaasuhellan ystävä (haluan sellaisen tulevaan kotiini), mutta kaasun loppuminen sai sormen suuhun ja sotki suunnitelmani. Mutta mutta, ei hätiä mitiä! Olenhan ovela kuin mikä. Mikä on paras keino saada 14-vuotias poika salamana sängystä ylös? Letut tietysti. Damian osasi onneksi vaihtaa kaasupullon ja söimme kaksi tuntia aamiaista Ecuadorin presidenttien seurassa. Letut jätimme myöhemmäksi ja paistelimme niitä iltapäivällä Pablon kanssa kuunnellen Jack Johnsonin Banana Pancakes kappaletta, opiskellen siis samalla englantia. Sateinen sunnuntai oli mukava, rento päivä. Nukahdin siinä kuuden maissa iltapäivällä ja nukuin tyytyväisesti aina aamuun saakka. Edelleen hämmästelen unenlahjojani täällä Ecuadorissa!

Viime viikko oli aivan uskomattoman kiireinen. Samalla viikolle sattuivat vuosiraportin viimeistelyn lisäksi Padre Antonion syntymäpäivät, puunistutustalkoot sekä ryhmä yhdysvaltalaisopiskelijoita. Maanantaiaamuna kysäisin Flaviolta, mikäli tulevalla viikolla on jotain erityistä ohjelmaa. Minulta meni teet väärään kurkkuun, kun Flavio vastasi presidentin tulevan tiistaina vierailulle. Maanantaipäivä olikin sitten aika haipakkaa, kun kauhealla kiireellä valmistelimme tiistaista puunistutus –mingaa ja mahdollista presidentin vierailua. Päivän aikana muun muassa leikkasin 300 juustoviipaletta. Viipaloimme juustot teurastamolla/lihanjalostamolla ja hyvä etten oksentanut possunpäiden sekaan. Oli aika kauheaa. Yök, yök, yök.

Puuntaimia istuttamassa!

Alkuillasta Flavio tuli keskeyttämään sämpylänleikkaamiseni ja pyysi minut mukaansa hotellille tulkiksi yhdysvaltalaisryhmälle. Kyseessä oli 14 opiskelijan ja kahden professorin ryhmä, jotka viipyivät muutaman päivän ajan tutustumassa Salinaksen yrityksiin. Toinen proffista oli täällä jo neljättä kertaa. (Osaamatta sanaakaan espanjaa..) Heillä on kaikenlaisia suuria suunnitelmia Salinaksen varalle ja on ihan mahtavaa jos edes osa niistä toteutuu. Muun muassa vedenpuhdistamo, pieni vesivoimala, Salinerito –tuotemerkin putiikki Arkansasiin, klinikka Salinakseen jne.

Istutustalkoissa.

Tiistaiaamuna paimensin yhdysvaltalaiset ystäväni puunistutuspuuhiin muiden mukana. Tosi odotin heitä ensin tunnin, komensin vesiostoksille, vaihtamaan vaatteet, kumppariostoksille, laittamaan aurinkorasvaa ja lopulta pienen kuorma-auton lavalle kohti istutusaluetta. Etenimme rivakasti joenvartta pitkin istuttaen pikkupuuntaimia ja niitä näitä jutellen. Oli mukava jutella englanniksi ja kuulla vähän heidän elämästään ja opinnoistaan. Työskentelin osan aamupäivästä toisen ryhmän kanssa, jossa oli kaksi yhdysvaltalaispoikaa ja muutamia salinaslaisia ja hyvä, että pysyin naurultani pystyssä. Oli todella mukava aamupäivä: kaunis, aurinkoinen ilma ja oli mukavaa vaihtelua olla kädet mullassa raikkaassa ulkoilmassa jutellen ja vitsaillen muiden kanssa. Pidimme pienen välipalatauon Funorsalin väen ja Padre Antonion seurassa ja jatkoimme istutuspuuhia salamavalojen räiskeessä paikallisen lehdistön napsiessa työstämme kuvia. Olin taas aika suuressa suosiossa vaaleine hiuksineni ja sain hymyillä kuvissa pylly pystyssä istuttamassa kasveja. Jes. Noh, ei se vielä mitään, sillä minut painostettiin lisäksi paikalliskanavan haastattelun. Siinä sitten naama mullassa sönkötin terveisiä kaikille Bolívarin asukkaille. Voi apua. Miten aina joudun tällaisiin tilanteisiin? Ja ennen kaikkea, miksi menen sitten ihan lukkoon ja olen kuin mikäkin idiootti?

Refrigerio eli välipala Padre Antonion ja muiden mingalaisten kanssa.

Presidentti ei lopulta saapunut (ihan turhaan laittauduin, höh), mutta muuten minga eli talkoot oli menestys: saimme reilun määrän puuntaimia istutettua kauniissa auringonpaisteessa, hyvässä hengessä. Taimien istuttaminen on osa kansallista vesiprojektia, jonka tavoitteena on suojella vesistöjä ja vähentää eroosiota. Olemme projektin pilotti ja sen takia talkoomme saivat kohtuullisesti huomiota. Toivottavasti pyllyni ei kuitenkaan korista kauhean montaa artikkelia...

Näin edustavana TV:ssä!

Tiistaina lounaan jälkeen kirmasin taas hotellille luokkaretkeläisteni luo. Paimensin opiskelijat muutamien mutkien kautta töihin eri yrityksiin ja lähdin toisen proffan kanssa tutustumaan Hilanderíaan, jonka laitteiston ja infran parannuksia he toivottavasti rahoittavat. Illalla töiden jälkeen lähdin vielä aivan uupuneena illalliselle gringuitojeni kanssa ja he saivat hyvät naurut englantini sekoittuessa luontevasti espanjaan. Oli mukavaa.

Keskiviikkona lähdimme iltapäivällä Flavion ja Janethin kanssa Guarandaan tapaamaan MIPRON eli Ministerio de Produccionin virkamiehiä Salinasta koskevan projektin tiimoilta ja noutamaan minulle saapunutta pakettia. Paketin noutaminen ei sitten ollutkaan sieltä helpoimmasta päästä. Mikäli saapuvan paketin paino ylittää neljä kiloa, haluaa tulli käydä läpi paketin sisällön ja tämä tietää hankaluuksia. Juoksin iloisen tietämättömänä noutamaan pakettiani Obispadosta eli piispantoimistosta. Minulle tuleva posti siis saapuu Padre Antonion nimellä Guarandan piispanvirastoon, tai mikä ikinä Obispado suomeksi onkaan. Obispadosta sain kuitenkin vain lappusen ja pahoittelevan hymyn sekä kehotuksen mennä Guarandan postitoimistoon. Laukkasin hiki valuen postitoimistoon vain kuulakseni, että minun pitää soittaa palvelunumeroon. En tosiaan lukenut lappusta, kirmasin vain hapankorput mielessä välkkyen postitoimistoon. Palvelunumerosta minulle kerrottiin, että minun tulee lähettää passikopio sähköpostitse, jotta saan maksuohjeet ja myöhemmin nouto-ohjeet. Mieleni teki kirkua ja haukkua koko hemmetin Ecuador byrokratioineen. Ja kaikki tämä, koska paketti painaa 4,2 kg. En edes halua ajatella niitä hankaluuksia, mitä minulle aiheutuu, kun selittelen paketista löytyviä lääkkeitä ja hapankorppuja. Eli jos minusta ei kuulu, olen tutkintavankeudessa lääkeaineiden ja elintarvikkeiden salakuljetusyrityksestä. Edelleen odottelen toimintaohjeita, taidan huomenna soittaa uudestaan..

Jatkoimme tapaamista MIPRON edustajien kanssa aina iltakuuteen saakka, Flavio ja Janeth vielä tunnin pidempään. Kuudelta minä nimittäin siirryin edustamaan Damianin vanhempainiltaan. Kyllä J Oli aika koettelevaa istua siinä nauramatta ja kuunnella kasvatuskeskustelua. Erityisesti itsehillintäni oli koetuksella, kun puhe kääntyi rotuasioihin. Oli vaikea vaaleahiuksisena ja sinisilmäisenä nyökytellä myöntyvästi ”kaikki olemme mestitsejä” ja kun puhe kääntyi eurooppalaisiin ja natseihin (?!), alkoi tahaton huumori olla jo hieman liikaa hyvin väsyneelle Auroralle. Yritin keskittyä kaikkeen mahdolliseen muuhun, jotta en olisi esimerkillisenä arjalaisena purskahtanut nauruun. Tapaamisen jälkeen opettaja tuli kysymään minulta kenen ÄITI olen. Kiitos vaan. Näytän siis 15-vuotiaan äidiltä. Pitäisi varmaan vähän taas miettiä tätä ulkonäköasiaa. Naama peruslukemille ilmoitin olevani Damianin isosisko ja vastuussa hänen opinnoistaan. Saimme hyvät naurut Damianin ja Yolandan kanssa, kun Damián seuraavana päivänä kertoi opettajan vielä kyselleen lisää hänen isosiskostaan: ”kumman puolelta hän on sukua?”.

Padre Antonion synttärijuhlallisuuksia.

Torstaina vietimme iltapäivällä Padre Antonion syntymäpäiviä. Aloitimme juhlat lyhyellä messulla, jonne luotsasin yhdysvaltalaiset vieraamme. Messun jälkeen koululaiset marssivat juhlakulkueessa ja Padre Antonio sai lahjaksi hienon pyörän ja ihme kyllä myös kypärän. Täällä ei suuremmin minkään lajin kypäriä näy, kaikista vähiten pyöräilykypäriä. Seurasimme laulu- ja tanssiesityksiä aina iltakahdeksaan saakka, suklaita maistellen. Illalla kävin vielä hyvästelemässä yhdysvaltalaiset ystäväni, jotka tapasin pikaisesti myös perjantaiaamuna ennen heidän lähtöään. Viikko oli siis aivan uskomattoman täynnä ohjelmaa ja kaiken tämän ohella viimeistelin vuosiraportin sekä tein muut viikon työni. Oloni oli aivan kuin Suomessa, kun päiväni venyivät pitkälle yöhön ja koetin repeytyä joka puolelle.

Tanssiesitys Padre Antonion synttäribileissä.

Kiireinen, mutta todella kiva, aktiivinen viikko, jonka aikana tutustuin moniin mahtaviin ihmisiin, jotka saattavat hyvinkin olla myös arvokkaita kontakteja tulevaisuudessa, jos ei minulle, niin Salinakselle ainakin!

Aurora

Puh huh arkea

Carnavalin jälkeen viikot ovat olleet arkisen kiireisiä. Hankkeen vuosiraportointi, Kepalle tehtävä väliraportti sekä yllätyksenä tullut Hilanderíaa koskeva espanja-englanti käännös ovat pitäneet minut työn touhussa. Hilanderían projektisuunnitelman kääntäminen sai hermoni aika kireälle ja stressipisteeni nousivat Suomesta tuttuihin lukemiin. Minut valtasikin keskiviikkoiltapäivänä hyvin kotoinen olo sähköpostini takkuillessa sen lisäksi, että hakkasin päätäni seinään vesivoimatuotantoon liittyvää teknistä sanastoa kääntäessäni. Kesti hetken, ennen kuin hoksasin, että stressiähän tämä on! Olin jo ehtinyt unohtaa. Kiitos Altti, kun jaksoit niin kärsivällisesti auttaa minua dokumentin kääntämisessä. Sinusta oli todella kovasti apua!

Salinaksen sumu.. Alla kuva samasta paikasta 10 min aikaisemmin. 

Perjantaiaamuna pukeutuessani minut yllätti ihan yhtäkkiä aivan kamalan kova koti-ikävä. Mahaa väänsi ja olin vähällä purskahtaa itkuun. En kuitenkaan tavoistani poiketen jäänyt möyrimään pahassa mielessäni, vaan tomerasti jatkoin aamutoimiani. Liekö koti-ikäväkohtaus johtunut torstai-illan hapankorppu iltapalasta? (Nyt on aivan liikaa vaativia yhdyssanoja! Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä. Aika moni teistä varmaan tietääkin, että yhdyssanat ovat minulle suunnattoman vaikeita. Ainakin Altilta varmaan löytyy varastoistaan monta tekstaria, joissa onnettomia virheitä.) Edelleen kaivertaa tämä koti-ikävä, mutta eiköhän tästä päästä.

Keksin juuri, että minulla on varmaankin pääsiäisenaikaan lomaa. Olen nyt taas aika kyllästynyt paleluun, viime päivät ovat olleet jotenkin ihan kauhean viluisia, ja muutaman päivän pako playalle olisi tarpeen. Jos pääsisin lähtemään torstai-iltana ja palaisin tiistaiaamuksi, saisin jo ihan mukavasti lämpö(shokki)hoitoa. Hmm.. Kyllä, näin toimin. Tämä ecuadorilainen liikenne vain saa kylmän hien kohoamaan otsalleni ja kutittelemaan selkääni, eivätkä bussissa vietetyt yöt noin muutenkaan ole tämän kroonisesti niskavaivaisen yksilön suosiossa. Olen useasti yöbussissa matkustaessani herännyt kauhuun ja ollut unenpöperössäni vakuuttunut, että bussi heittelehtii hallitsemattomasti, koska kuljettaja on saanut sairaskohtauksen. Mutta mitäpä en tekisi muutaman lämpimässä vietetyn päivän eteen! Täällä luihin ja ytimiin menevä kylmyys on tiivistynyt ilmaisusta kokemukseksi. Tai oikeastaan olotilaksi. Kylmyys täällä on sellaista, kuin kylmyys kesämökillä talvella. Enkä nyt siis tarkoita mitään omakotitasoista, täysin lämmitettyä, vesivessalla ja sähkösaunalla varustettua kartanoa.

Camionetan rinnalla juokseva haukku. Pelkään aina kauheasti, että koirat osuvat renkaan alle.

Sain sunnuntaina hieman uusia kokemuksia liittyen ecuadorilaiseen liikennöintiin. Olen tähän saakka välttynyt auton takalavalla matkustamiselta, mutta sunnuntaina palatessamme Ambatosta kiipesimme viimeisen etapin ajaksi lavalle heilumaan. Viima oli todella jäätävän kylmä ja minulla oli ylläni muutama kerros vähemmän vaatetta kuin normaalisti, koska olimme palaamassa Ambaton lämmöstä. Maisemat olivat kuitenkin palelemisen arvoisia. Sää oli kerrankin kaunis ja ilta-aurinko todella sykähdyttävä. Tie Guarandasta Salinakseen on uskomattoman kaunis. En osaa kuvailla niitä aaltoilevia, metsäisiä kukkuloita ja kaikkea sitä elämää, jota matkan varrella pääsee tarkkailemaan. Liu’uimme auton lavalla edestakaisin kylmästä hytisten, mutta tuon puolen tunnin ajan ympäristön kauneus sai minut unohtamaan kuolemanpelon.

Auton lavalla kyyhöttämässä.

Vietin tosiaan viime viikonlopun Ambaton suloisessa lämmössä. Pablon perheellä on talo Ambatossa ja sain yöpyä heidän nurkissaan keskellä Pablon ja hänen sisarustensa tekemiä piirroksia ja maalauksia. Muutenkin viehättävään taloon kuuluu myös terassi, jolla oli mukava kölliä nauttimassa päiväntasaajan auringosta. Pablon symppikset veljet opiskelevat ja näin ollen asuvat Ambatossa ja ilmoitin aloittavani säännölliset vierailut heidän luonaan kohtuullisen ruumiinlämmön ylläpitämiseksi. Pablo saa kulkea mukanani, sillä olen nyt varsin ihastunut henkilökohtaisen kokin palveluihin (hän on siis koulutukseltaan kokki): oli mukava kömpiä sunnuntaiaamuna (okei, myönnetään: iltapäivällä) sängystä ylös, kun keittiössä hääräsi ammattilainen aamupalani parissa J Vietimme lauantain ja sunnuntain lähinnä erilaisia herkkuja syöden ja kahvia juoden sen suuremmin mitään tekemättä, vain vaellellen ympäri kaupunkia. Supermarketin pienellä kirjaosastolla vietin lähes tunnin opuksia tutkimassa ja ihastelemassa, mitään kuitenkaan ostamatta, sillä hinnat kauhistuttivat. Minulle on ollut aikamoinen järkytys huomata kuinka vähän ihmiset täällä lukevat. Pablo ja Damián ovat suunnilleen ainoat tuttuni, jotka olen nähnyt kirja kädessä. Yleisesti todella heikon lukutaidon takia ei kuitenkaan oikeastaan ole mikään ihme, että kirjoja ei näy. Ambaton sanotaan olevan Ecuadorin leipäpääkaupunki ja lisäksi sieltä löytyy laajahko valikoima ravintoloita ja aivan käsittämätön määrä hedelmiä. Olen aivan häkeltynyt kaikista näistä ihanista hedelmistä ja kannan niitä niskavääränä markkinoilta kotiin. Voi olla, että tirautan pienet itkut HeVi-osastolla Suomeen palatessani. (Toisaalta tulen hurraamaan monen muun osaston kohdalla. Esimerkiksi leipäosastolla varmaankin esitän pienen tanssin.)

Kokkini Pablo. Ensisijaisesti kuitenkin paras kaverini Salinaksessa.

Carnavalin lauantaina Salinakseen saapui italialaisia vapaaehtoisia. Kiitos Padre Antonion Salinaksella on todella tiiviit välit Italiaan ja täällä on valtavasti saapasmaalaisia. Siis kylän koon huomioon ottaen valtavasti. Olen jo hieman ehtinyt tutustua Annaan, Aliceen, Mauroon ja Alessandroon, erityisesti Annaan, joka on käynyt seuranani kävelemässä. Olen todella iloinen, että olen saanut tutustua ecuadorilaisiin ja heidän kanssaan haluankin viettää aikaa, mutta en silti voi olla toteamatta, että on todella mukava kun on muita eurooppalaisia, erityisesti eurooppalaisia tyttöjä. Olen ollut hieman yksinäinen, sillä vaikka viihdyn hyvin Yolandan ja lasten kanssa, on Pablo ollut ainoa todellinen henkireikäni täällä.

Upea auringonlasku Salinaksessa. Ja tietysti juuri loppui kamerasta akku! 

Torstai-iltana minulle selvisi, että täältä löytyy juoksumatto! Nyt pitää enää keksiä miten saan keploteltua avaimen itselleni. Oli ihanaa juosta pitkästä aikaa! Täällä on ihana kävellä ja aion yrittää myös juoksemista, mutta joka suuntaan mäkinen (ja nyt siis en puhu mistään pikku ylämäistä, vaan Andeista) maasto ja jatkuva sade eivät tee asiaa turhan helpoksi. Lisäksi muutaman viikon flunssa ja tasaisin väliajoin tulevat vatsaongelmat ovat pitäneet tahtini aika rauhallisena. Syksyn aikana ehdin taas tottua jatkuvaan liikuntaan ja kaipaan sitä valtavasti. Lenkkeilystä olisi myös apua turhautumisen purkamiseen.

Nyt aion ottaa pienet iltanokoset (nukun aivan kauheita määriä täällä) ja lueskella hieman. Pian minulla vain ei ole enää mitään luettavaa L Täytyy ladata vähän lisää e-kirjoja, mikäli joku hyvä olisi ilmestynyt. Tuo ekirja –systeemi on kyllä ollut pelastukseni täällä! Niin monta kirjaa niin pienessä tilassa! Nerokasta.

Aurora

Silkkaa fiestaa!

Viime viikot olemme viettäneet Carnavalia. Aloitimme juhlinnan Luisin kanssa jo kaksi viikkoa sitten Guarandassa ja jatkoimme Funorsalin väen kanssa tiistaina osallistumalla Salinaksen Taita Carnaval kulkueeseen. Janeth oli ostanut meille värikkäitä naamioita ja vetäisimme yllemme yhdenmukaiset villatakit. Kulkueessa oli Salinaksen eri yhdistykset ja toimijat sekä aivan liian monta hevosta. Sain tietenkin hirveän allergiakohtauksen ja kulkueen kiertäessä pienen kiepin ehdin niistää yhden nenäliinapaketin tyhjäksi. Tanssimme ja nauroimme kulkueessa, jota värittivät koristellut autot, joiden lavoilta raikasivat karnevaalilaulut. Salinaksen aukiolle saapuessamme olin jo menettänyt ääneni ja kykenin vain vaivoin kähisemään, nauruni oli aika viskinen.

Heppoja riitti. Sain hyvästellä ääneni ja toivottaa tervetulleeksi vinkuvan hengityksen.

Funorsalin väkeä.

Ohjelmaan kuului muutamia tanssiesityksiä ja vesi-ilmapallojen heittelyä. Pallot läimähtelivät aukiolle kiljunnan säestämänä ja niitä sai väistellä ihan urakalla. Kaverini ystävällisesti läimäytti yhden pallon suoraan niskaani, sain sentään itse valita haluanko märät vaatteet vai märän ihon. Preferoin märkää ihoa ja sain sitten kuivatella hiuksiani Salinaksen tuulisella aukiolla.

Tiistai-iltaan lukeutui vielä yksi odottamani meno. Johanna kertoi minulle ennen lähtöäni, että Salinaksessa järjestetään kukkotappeluita ja olin jo hieman odotellut, koska näkisin ensimmäisen (ja varmaankin myös viimeisen) kukkotappelun! Yolanda sitten sivulauseessa mainitsi, että naapurissa on parhaillaan tappelut käynnissä ja kauhunsekaisen innostuksen valtaamana halusin päästä katsomaan tätä näytöstä. Siirryimme naapuriin ja kukkotappelukehän katsomoon, enkä oikein osannut päättää haluanko nähdä kyseistä näytöstä vai en. Kukkoja punnittiin ja vertailtiin hartaasti ja panoksia asetettiin kummankin puolesta. Kukoille sidottiin pitkät, terävät piikit jalkoihin ja aloin harjoitella kuvien räpsimistä ja videon nauhoittamista sokkona, sillä minulle alkoi valjeta, etten todellakaan halua katsoa.

Kukkotappelu.

Kukkoressukat saatiin valmiiksi ja asetettiin kehään, jonka reunoille innokkaat katselijat puskivat. Kukot päästettiin toistensa kimppuun ja ihmiset huusivat raivokkaasti ehdokkaansa puolesta. Kukot pärähtelivät kehässä ilmaan ja niiden omistajat heiluivat ympäri taistelutannerta kannustaen lintuaan. Aika pian kukot olivat jo hakanneet toisensa sokeiksi ja minä aiheutin katsomossa hupia vinkumalla kauhusta. Vieressäni oleva kukkoparka (olin noin viiden sentin päässä kukosta! Kuka olisi uskonut!) ei tainnut tietää tulevasta kohtalostaan.. Ottelu päättyi valkoisen kukon voittoon ja minä poistuin paikalta aika vikkelästi. Nyt tiedän, mistä jokaöinen kukkojen kieunta kuuluu!

Lauantaina olin taas jo lähes täysissä voimissani muutaman sairaspäivän jälkeen. Lähdimme heti aamulla Flavion, Andrean, Yolandan ja Damianin kanssa MIPRON eli Ministerio de Produccionin järjestämille messuille Guarandaan. Aloitimme Damianin kanssa raivokkaan vesisodan Carnavalin hengessä, eikä hän suostunut säästämään minua kastelulta, vaikka kuinka väitin olevani kipeä. Laittelimme myyntipöydät valmiiksi ja pian saapuivat myös CreArte Wasin pojat, eli englannin oppilaani, ja pääsin myyntipöydän äärestä kaupungille pyörimään. Kävimme Pablon ja Damianin kanssa markkinoilla ostamassa hedelmiä ja minulle mansikkabatidon jo tutulta myyjältä. Nautimme Pablon kanssa ihanasta auringonpaisteesta ja pyörimme Guarandassa ihmettelemässä Carnaval menoa. Jouduimme raivokkaan vesi-ilmapallopommituksen kohteeksi ja teimme hurjia syöksyjä pysyäksemme jotenkuten kuivina.

Pablon kanssa keräämässä voimia iltaa varten.

Jäin Guarandaan CreArte Wasin poikien ja ranskalaisen voluntaria tytön kanssa illan konsertteihin. Valinnanvaraa oli: rockia tai salsaa tai sekalaista. Lähdimme Pablon kanssa syömään ja pohtimaan minkälaista musiikkia haluaisimme kuunnella. Ruokailumme hieman venähti ja lopulta päädyimme mustanpuhuvan yleisön sekaan kuuntelemaan rockia. Saapuessamme paikalle konserttialueelle oli valtava jono: portilla oli poliiseja, jotka tekivät kaikille ruumiintarkastuksen. Tunsin oloni hyvin kotoisaksi mustiin pukeutuneiden, humalassa rähisevien ihmisten keskellä. Ihan kuin Suomessa!

Olin suoraan sanottuna varsin tylsistynyt konsertissa ja lähdinkin ilomielin Pablon kanssa etsimään hänelle ruokaa, kun hän asiaa ehdotti. Päädyimme Guarandan Plaza Rojalle, jolla valtava yleisö tanssi salsaa iloisessa tuiskeessa. Tästä alkoi minun salsaamiseni, enkä muuta enää haluaisi tehdäkään! Onnekseni Pablo osaa ja pitää salsan tanssimisesta ja puskimme muiden juhlijoiden sekaan pyörähtelemään. Ihmiset ympärillämme vuoroin tanssivat, vuoroin tappelivat ja pullo kiersi tutuille ja tuntemattomille. Päädyimme tanssahtelemaan Plaza Rojan reunalla olevan talon porttikonkiin, jossa oli mukavasti tilaa pyörityksille ja saimme kutsun lähteä taksilla rannalle Montañitaan (noin kahdeksan tunnin matka siis)! En tiedä, oliko hyvä, ettemme lähteneet, vai olisiko pitänyt hypätä kyytiin ja murehtia myöhemmin. Plaza Rojan hulinasta jatkoimme matkaamme Guarandan toiselle aukiolle. Autioilla kaduilla oli hyvin tilaa harjoitella salsa-askeliani joka puolella kaikuvan musiikin tahdissa. Aukion laidalle oli pysäköity auto, jonka lavalla olevista kovaäänisistä raikasi juurikin sopivasti salsa. Ohikulkijat naureskelivat riehakkaalle tanssillemme, mutta minä olin jo menettänyt sydämeni salsalle. Ihme kyllä pääsimme vielä yöllä takaisin Salinakseen. Törmäsimme muihin kyläläisiin ja onnistuimme löytämään pick-upin, jonka kyytiin luotsasin seuralaiseni. Uupuneena mutta innoissani pääsin omaan sänkyyni nukkumaan jalkojeni vielä jatkaessa salsa-askelia.

Sunnuntaiaamuna kömmin sängystä ylös aivan nuutuneena jatkaakseni Carnavalin viettoa. Flavio ja Yolanda hieman naureskelivat olemukselleni ja starttasimme kohti Guarandaa. Guarandassa tapasimme Yolanda veljen perheen sekä Damianin ja Andrean, jotka olivat jääneet Guarandaan yöksi konserttien jälkeen. Asetuimme kadunvarrelle odottelemaan kulkueiden alkamista. Minua oli varoitettu Carnavaliin kuuluvasta veden, musteen, jauhojen, kananmunien ja kammottavan vaahdon heittelemisestä, mutta en ollut osannut kuvitella minkälainen kaupunkisota Guarandassa sunnuntaina oli meneillään. Pysyin ensimmäiset puoli tuntia jotakuinkin kuivana, mutta sitten luovutin ja loikkasin Andrean ja muiden sekaan hauskuuteen. Pian hiukseni olivat värikkäät vaahdosta ja käsivarteni samoin sini-puna-viher-keltaiset.

Odottelimme kulkueen saapumista 

Hetki ennen kulkueiden saapumista argentiinalainen Luis soitti minulle ja kertoi olevansa Guarandassa. Onnistuimme ihme kyllä löytämään toisemme väkijoukosta ja ahtauduimme kadun varteen edellisenä viikonloppuna tapaamamme Josén pizzerian edustalle. Värikäs Carnaval kulkue virtasi muutaman tunnin ajan ohitsemme ja saimme kyllä oikein hyvän annoksen vettä, jauhoja ja vaahtoa niskaamme. Mutta oli hauskaa! Sunnuntaipäivä oli onneksemme aurinkoinen ja lämmin, joten kastuminen ei haitannut. Olin aika suosittu kohde vaaleine hiuksineni ja sain kirjaimellisesti saavillisen vettä päälleni. Katoilta, ikkunoista ja parvekkeilta lensi vettä joko vesi-ilmapalloissa tai ihan saaveista kaatamalla. Joka korttelin kulmassa täytyi pysähtyä tarkistamaan mahdollinen väijytys ja miettiä tarkasti juostako keskellä katua vai mahdollisesti aivan seinän vieressä.

 

Tanssijoita Guarandan Carnaval -kulkueessa.

Tanssin pyörteissä kulkueen lomassa. Ilmassa kaikuivat kannustushuudot: Viva Finlandia! Vaya, gringa, vaya!

Iltapäivällä viiden maissa aloin olla jo aivan nääntynyt ja kyllästynyt. Kasvojani peitti jauhomössö ja korvani olivat täynnä vaahtoa. Kun äitinsä sylissä oleva pikkupoika ampui minua vesipyssyllä suoraan kasvoihin olin purskahtaa itkuun. Lopulta kuljin väkijoukossa kyyneleet silmissä ja koitin väistellä vaahto- ja vesisuihkuja vaatteet vettä valuen. Guarandaan oli saapunut Puerto Ricolainen salsa-artisti Gilberto Santa Rosa, jonka konserttia oli odottanut kovasti, mutta olin lopulta niin nääntynyt, että suuntasimme Luisin kanssa etsimään autoa, joka olisi matkalla Salinakseen. Pääsimme Salinakseen tuskallisen pitkän ja epämukavan matkan jälkeen (jaoin etupenkin miehen kanssa, joka käytti matkan ehdotellen yhteistä tulevaisuutta) ja kyydissä oli juoppo, joka viiden minuutin välein halusi pois kyydistä ja haastoi parhaansa mukaan riitaa samassa autossa olleen työkaverini Ivanin kanssa. Salinaksessa saimme onneksemme Luisille yöpaikan ja pizza -iltapalan jälkeen (söin sunnuntaina kolme kertaa pizzaa..) painuin suoraan pehkuihin.

Olin aivan uupunut ja likomärkä. Ja kiukkuinen.

Yllä ja alla Salinaksen kulkueen osallistujia.

 Ilmeeni on aika hauska :) Pablo onnistui nappaamaan kuvan juuri kun olin saamassa vettä päälleni.

Maanantaiaamuna olivat vuorossa Salinaksen kulkueet. Tiedossa olisi myös osallistuminen tanssikilpailuun Funorsalin porukalla. Apua. Erityisesti apua, koska harjoittelimme hetken perjantaina ja siinä se sitten olikin. Kulkueeseen osallistuivat Salinaksen yhdistykset (toistamiseen, en ihan ymmärtänyt eroa edellisen viikon tiistain kulkueeseen) sekä Salinaksen ympäristön yhteisöjä. Sekä tietysti Taita Carnaval.

Tanssia.

Salinaksen nähtävyydet: minä alla ja eräs söpöliini yllä. 

Koristelimme yhden Funorsalin autoista ja vaihdoimme yllemme kulkueasut. Meillä naisilla oli punavalkoiset mekot ja miehillä valkoiset housut sekä punainen pusero. Harjoittelimme vielä kulkueessa tanssiamme ja laskeuduimme letkassa kolumbialaisen cumbian tahdissa hytkyen Salinaksen keskusaukiolle. Olin hetken Salinaksen tärkein nähtävyys, kun turistit räpsivät kuvia albiinojättiläisestä. Olisi pitänyt tajuta veloittaa muutama dollari kuvalta. Vesi-ilmapallot ja vaahto lensivät taas, kun valmistauduimme tanssiesitykseemme. Oli hauska esiintyä taas pitkästä aikaa, vaikka jälkikäteen kaverini kysyikin, oliko tanssimme improvisoitu. Niin hyvin se siis meni J Hauskaa kuitenkin oli.

Tanssin pyörteissä. Olen tahtomattani esitellyt katsojille alushousujani heilutellessani hamettani. Tästä on kuvakin (kuulema ihan sattumalta...), mutta en nyt laita sitä tänne.

Vaihdoin tanssimekon Calderónin perheen, eli Yolandan suvun, paitaan ja vaihdoin vapaalle. Maanantaipäivä sujui leppoisissa merkeissä Salinaksen aukiolla pyörien karnevaalihumusta nauttien. Alkuiltapäivästä tanssahtelimme hieman pienellä porukalla ja puoli viiden maissa iltapäivällä tanssi yltyi riehakkaaksi parinkymmenen hengen piirileikiksi. Tanssimme Salinaksen hämärtyvässä illassa monta tuntia tihkusateesta välittämättä, musiikki vaihteli salsasta reggaetoniin ja perinteiseen ecuadorilaiseen musiikkiin. Vahvikkeeksi hörpimme kotona keitettyä pajaro azulia ja olutta – kaikki tietenkin siitä yhdestä samasta lasista/pullosta.

Tanssimme sateisella aukiolla lähes neljä tuntia tauotta.

Kaikenlaista syötävää löytyi: jäätelöä, empanadoja, chevicheä, voileipiä jne.

Papas con queso. Aikamoista herkkua, maistui ihanalta rientojen lomassa!

Illalla siirryimme Sucon pieneen baariin ja jatkoimme juhlimista. CreArte Wasin pojat soittivat vähän ja jatkoimme tanssimista savuisessa pikkupubissa tulisijan ja tanssin lämmittäminä aina aamuyölle saakka. Suomalaisena jaksoin koko illan ihastella ja ihmetellä, kuinka kaikki osasivat tanssia salsaa. Salsasimme sulassa sovussa muutaman neliömetrin tilassa, enkä olisi malttanut millään lähteä nukkumaan.

Pojat soittamassa.

Carnaval oli aivan mahtava kokemus. Monen päivän riekkuminen ja lähes puolen vuorokauden tanssimaratoni rankahkon taudin jälkeen ei ehkä ollut se kaikista järkevin idea, mutta kärsin nyt ihan mielelläni tästä flunssasta, kun sain nauttia niin kovasti.

Oli aivan huippuhauskaa!

Aurora

Testissä ecuadorilainen terveyden- ja sairaanhoito

Tiistai-iltana tunsin oloni hieman raukeaksi kaiken hulinan ja allergiakohtausten jälkeen ja kävin iltakahdeksalta pitkäkseni ajatuksena ottaa pikku nokoset. Perinteisestihän siinä kävi ja heräsin puoli yksi vessaan ja hammaspesulle. Jäi siis tiistai-illan riennot väliin.

Keskiviikkoaamuna 11 tunnin yöunien jälkeen heräsin karmeaan kurkkukipuun ja suihkusta päästyäni diagnosoin itseni työkyvyttömäksi. Sain hieman puuroa karheasta kurkustani alas ja raahustin takaisin sänkyyn aikomuksenani parantua lounaaseen mennessä. Flavio jo aamulla ehdotti minulle lääkärikäyntiä, mutta puoskarikammoisena kieltäydyin (täällä joka vaivan hoitokeino on penisilliinipiikki takapuoleen) ja vannoin panadolin ja levon nimeen.

Ecuadorilainen perheeni Andrea, Yolanda ja Damián. 

Oloni ei kuitenkaan parantunut lounaaseen mennessä, vaan lähinnä paheni. Torkuin vuoteessani nähden sekavia unia, joihin sekoittuivat Andrean ja Damianin äänet ja täällä kotona aina raikaava Radio Disney, jonka soittolistan tunnen jo aika perusteellisesti. Ei nimittäin ole sieltä monipuolisimmasta päästä. Osaan myös mainokset ulkoa: ”SuperMaxi! Para compartir con su familia y sus amigos!” ”Tu y tus amigos en la PRIMERA fila en el concierto de Ricky Martin!” ”Festival de Viña del Mar en Radio Disney!” jne.

Lusikoin hieman kesäkurpitsakeittoa ja palasin vuoteeseen vakuutettuani, ettei oloni ole kuumeinen. Päästyäni taas sänkyyn itsesääli voitti ja soitin säälittävän uikutuspuhelun äidille. Mittasin siinä puhelun ohessa kuumetta ja juuri todettuani äidille oloni olevan kuumeeton otin kuumemittarin kainalosta ja totesin sen näyttävän 39 astetta. Ihan vilpittömästi yllätyin. Loppupäivä meni tokkurassa sängyssä ja torstaiaamuna heräsin niin karmeaan oloon, että päätin epäilyistäni huolimatta siirtyä Salinaksen terveyskeskukseen. Janeth tuli onneksi sattumalta vastaan ja lähti tuekseni terveyskeskukseen. Jonoa terveysasemalla ei ihme kyllä juuri ollut ja hetken odotus kului quichuan -kielisiä rintamaitokampanjajulisteita lueskellessa.

Vain Ecuadorissa! 

Sairaanhoitaja-sihteeri teki minulle alkutarkastuksen ja sai pienen taistelun jälkeen kuumemittarin suuhuni. En voinut olla ajattelematta missä kaikkialla kyseinen tikku on aiemmin ollut, enkä olisi todellakaan halunnut ottaa sitä suuhuni. Näin jälkikäteen ajatellen aika huvittavaa ottaen huomioon viime aikaiset ruokailu- ja juomatapani. Muutenkin olen aika yllättynyt omasta hysteerisyydestäni terveydenhoidon suhteen. Olen osoittautunut todella kauheaksi epäluuloiseksi länsimaalaiseksi valkoiseksi valloittajaksi, joka kuvittelee tietävänsä sairaanhoitoon liittyvistä seikoista enemmän kuin lääkärit. Istun vastaanotoilla kännykkä kädessä valmiina soittamaan äidille (Suomen aikaan aamuyöllä) varmistaakseni annettujen ohjeiden käypyyden. Oikea painajaispotilas, joka kyttää reseptien kirjoittamista ja ohjeistaa lääkäriä lauseilla, jotka alkavat: ”Puhuin suomalaisen lääkärini (äiti) kanssa, ja…”. Olen oikeastaan aika järkyttynyt tästä piirteestä. Auton kyydissä heiluessani mietiskelen usein olisiko paras vaihtoehto tatuoida, esimerkiksi kylkeen, ohjeet mahdollisen onnettomuuden varalta: ei verensiirtoa; jos pakko siirtää, haluan, että veri on testattu kunnolla; kallein mahdollinen sairaala; paras mahdollinen lääkäri, mitkään poppamiehet tai puoskarit eivät minuun koske. Jestas, kamalaa nähdä näin kirjoitetussa muodossa ajatukseni! Olenpa kyllä aika kauhea.

Heti alkajaisiksi lääkärin tykö päästyäni totesin tomerasti olevani allerginen penisilliinille välttyäkseni piikiltä. Hän kuunteli keuhkoni, torui minua liian vähästä juomisesta, työnsi tikun kurkkuuni ja määräsi ibuprofeiinia ja antibiootit.  Ja komensi minun huolehtia itsestäni, kun näin nopeasti olin sairastunut. En sanonut mitään ensimmäisen Salinaksen yöni kauhuista. Ibuprofeiinit otin kiltisti vastaan, mutta minulla ei tietenkään ollut pienintäkään aikomusta siirtyä yhtään mihinkään rakkaasta panadolistani. Ennen lähtöäni meillä oli äidin kanssa tiukka aivoriihi, kun laskimme kuinka paljon panadolia tarvitsen puolelle vuodelle. Purnukka täyttää aika hyvin yöpöytäni laskutilan..

Guarandan Plaza. 

Ecuadorin valtio tarjosi minulle ilmaisen terveyskeskuskäynnin sekä ilmaiset särkylääkkeet. Aika hyvin. Antibiootit minun tulisi hakea apteekista ja lähdin taapertamaan Janeth seuranani viereiseen kortteliin. Täällä Salinaksessa kaikki on ihanan lähellä! Apteekista tarvitsemaani troppia ei löytynyt, mutta avulias apteekin tyttö tarjoutui tuomaan antibiootit Guarandasta. Sehän sopi, varsinkin, kun hän lupasi lääkkeen olevan haettavissa kello kaksi iltapäivällä. Jossain kuume- ja panadolitokkuran takana pieni kulttuurierovaroituskello kilisi kovasti, mutta vieno helinä peittyi karnevaalikulkueen meluun ja siirryin heiveröisin askelin takaisin sänkyyni kärsimään.

Tästähän se riemu vasta alkoikin. Jatkoin kahden vuorokauden uniani antibiootista haaveillen ja muutaman keittolusikallisen jälkeen puoli kolmen maissa taapersin hakemaan lääkettäni. Noh, puoli tuntia oli hieman niukka lisä ja ihana apteekin rouva lupasi lähettää hakemaan minua, kun helpotukseni ihan juuri saapuisi. Neljältä kömmin koko Ecuadorin maan rakoon manaten sängystä ylös ja apteekille. Ihan juuri oli tyttö tulossa lääkkeeni kanssa. Toiveikkaana päätin jäädä apteekille odottelemaan ja kipusin parvekkeelle rouvien seuraksi. Juttelimme lapsistamme ja vaivoistamme ja viideltä siirryin takaisin sänkyyni odottamaan, nyt lannistuneena turhautumisen ja ärsytyksen hellitettyä.

Kaunis Guaranda. 

Yolanda saapui töistä kotiin siinä kuuden maissa ja tuli kuulostelemaan vointiani. Sopersin hänelle onnettoman antibiootti tarinani ja hän lähti selvittämään josko tyttö olisi jo saapunut aarteeni mukanaan. Yolanda palasi kertoakseen, että lääkettäni ei ollut löytynyt ja olin vähällä purskahtaa itkuun. Kirosin koko Etelä-Amerikan syvimpään ja pimeimpään mahdolliseen rakoseen ja kipusin autoon suunnatakseni Guarandaan lääkäriin.

Yolanda ja Araceli lähtivät mukaan, kun Flavio suuntasi auton nokan kohti Guarandaa. Ajoimme, aika kyytiä, Guarandan julkisen sairaalan päivystykseen ja taas kiitos Ecuadorin valtiolle, joka tarjosi minulle jo päivän toisen ilmaisen lääkärikäynnin. Tällä kertaa sain kuumemittarin kainalooni ja olin aiempaakin epäluuloisempi potilas. Koitin saada lääkäriltä äidin ohjeistuksen mukaan kahta eri antibioottia matkaan, mutta hän ei erityisemmin ilahtunut osallistumisestani lääkitykseni määrittämiseen. Flavio ehti sanoa minun olevan allerginen penisilliinille ja tajusin itsekin kuulostavani todella epäilyttävältä selitellessäni lääkärille, että voisin näin ihan varmuuden vuoksi kuitenkin ottaa myös penisilliinikuurin toisen antibiootin lisäksi. Lääkärin kulmat kohosivat hiusrajan tietämille ja hän raapusti minulle lääkemääräyksen oman harkintansa, ei suinkaan minun laajan tietämykseni mukaan. Mokoma!

Salinas hienoisessa usvassa. 

Kauhukseni sain käteeni antibioottireseptin kolmelle päivälle, kun olin varautunut 10 päivän hevoskuuriin. Ja taas sitä ibuprofeiinia. Flavio ja Araceli saivat saman kuurin. Noukimme sairaalasta muutamat pillerit matkaamme ja suuntasimme apteekille hakemaan loput, kun olin ensin soittanut äidille varmistaakseni lääkityksen kelvolliseksi. Apteekista ihan pyytämällä ilman mitään ylimääräisiä reseptejä sain antibiootit mukaani (samoin kuin Guatemalassa saksivat tarvittavat pillerit foliosta, mitä turhia ohjeita tai pakkausmerkintöjä) ja saatoin huokaista helpotuksesta, kun viimeinkin seuraava (miellyttävä) ruokailu oli määritellyssä tulevaisuudessa.

Aurora, jolla on tapana sairastaa angiina ulkomailla

Juhlaa juhlan perään

Viime päivinä on tapahtunut niin paljon, etten tiedä mistä kirjoittaisin. Sunnuntaina eli 27. helmikuuta vietettiin Tarquin taistelun muistopäivää. Tähän päivään liittyy koululaisten lupaus puolustaa Ecuadoria ja Ecuadorin lippua kunnioittava seremonia. Koska vuosipäivä sattui sunnuntaille, vietettiin Tarquin taistelun muistojuhlaa ja nuorten lupautumista lipulle ja isänmaalleen Salinaksessa jo perjantaina. Kokoonnuimme Salinaksen aukiolle ja juhla tietysti alkoi (muutaman tunnin myöhässä) sähkökatkoksella. Siinä sitten odottelimme, kun paikalle kannettiin generaattori. Noh, odotteluun täällä on kyllä saanut tottua, onneksi harjoittelin Chilessä!

Tarquin taistelun muistojuhlallisuuksia Salinaksen keskusaukiolla. 

Salinaksen koululaiset marssivat aukiolle kantaen Ecuadorin ja provinssien lippuja. Lauloimme (minä tosin en, mutta hyräilin mukana parhaan kykyni mukaan) Ecuadorin kansallishymnin ja koulussa parhaiten menestyneet lapset palkittiin nauhoin. Pamelan suloinen Sebastian –poika sai tunnustuksen koulumenestyksestään. Ennen seremonian loppumista kuulimme muutaman puheen (minä tosin keskityin pohtimaan olenko polttanut otsani vai en) ja oppilaat kävivät polvistumassa Ecuadorin lipun luona ja suutelivat sitä luvaten puolustaa maataan. Aika isänmaallista. Tunsin itseni hyvin suomalaiseksi.

Pamela ja Sebastian.

Nuoret lupautuivat puolustamaan lippuaan ja isänmaataan. Perun kanssa sodittiin vuonna 1994. 

Viikonlopun vietin Guarandassa, Ecuadorin Carnaval -pääkaupungissa. Koko kaupunki alkoi jo olla varsin hilpeissä tunnelmissa ja vesi-ilmapallot lentelivät tiuhaan tahtiin. Onneksi viikonlopuksi sattui todella kaunis ilma ja saimme nauttia lämpimästä auringonpaisteesta. Carnavalin juhlat alkoivat perjantaina Reina de Carnavalin eli Karnevaalikuningattaren valinnalla. Alun perin ajattelin meneväni katsomaan valintaa, mutta argentiinalaisen Luisin saapuminen Guarandaan muutti hieman suunnitelmia.

Humitas -aamiainen Guarandassa. Maissitaikinaa juustotäytteellä. Hyvää! 

Perjantai-iltana suomalainen täsmällisyyteni ei mennyt ihan yksiin latino-ystävieni aikakäsityksen kanssa. Sovin Andrean kanssa, että laskeudun Guarandaan yhtä matkaa hänen, Damianin ja muutaman serkun kanssa. Sovimme, että lähdemme mahdollisimman nopeasti töideni jälkeen, viimeistään kello 19, tavoitteena kuitenkin lähteä jo 18.30. Sovinkin sitten Luisin kanssa, että hän soittaa minulle kello 19. Ajatuksena oli, että olemme jo molemmat Guarandassa ja voimme sopia missä tapaamme. Noh, olisihan minun pitänyt tietää paremmin. Kello 20 olin vielä Salinaksessa, eikä lähtemisestä ollut tietoakaan. Mutta! Eipä hätäillä vielä. Koska Guarandan päässä minua odotti (tai siis piti odottaa) argentiinalainen, ei puolentoista tunnin myöhästyminen tuntunut missään. Kello 20 perjantai-iltana istuin siis tyynen rauhallisena juomassa teetä Yolandan kanssa. Puhelua ei kuulunut ja lähtö Guarandaan oli jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa, mutta istuin viilipyttynä odottelemassa. Altti, et olisi uskonut näkemääsi. Lopulta saavuin Guarandaan siinä iltayhdeksän pintaan. Luisista ei ollut kuulunut, mutta olin vielä hyvin luottavainen (verenpaine ihan normaaleissa lukemissa). Kävin nettikahvilassa tarkastamassa sähköpostit ja Facebookin mahdollisen viestin varalta. Ehdin odotella Guarandassa kymmenisen minuuttia, kun Luis jo soitti. Eli aivan täydellinen ajoitus! Mitä nyt heitti muutamalla tunnilla sovitusta.

Possua, motea ja vähän salaattia Guarandan markkinoilla. Tosi hyvää! 

Hedelmät on todella hyviä ja edullisia. Menen ihan sekaisin markkinoilla siitä hedelmien ja vihannesten määrästä ja saan sitten kantaa valtavia ostoksia pitkin poikin. Eikä ne hedelmät ole ihan sieltä kevyimmästä päästä..

Vietimme todella kivan viikonlopun Luisin kanssa Guarandassa. Nukuin pitkään, joimme hyvää kahvia, nautimme auringosta, kuljeskelimme kauniissa kaupungissa ja markkinoilla, söimme hyvää ruokaa ja ihania hedelmiä. Lauantai-iltana join pitkästä aikaa viiniä (puoli pulloa J) ja oli kyllä ihana istua ravintolassa vähissä vaatteissa juomassa viiniä! Muutenkin Guarandan lämpö ja aurinko olivat hyvin tervetullutta vaihtelua Salinaksessa palelulle. Parasta viikonlopussa oli kuitenkin sen tarjoama nauruterapia: maanantaina en meinannut päästä sängystä ylös, koska kylkiäni särki niin kovasti. Osaan nyt jo aika hyvin argentiinaa, mutta välistä en kyllä ymmärtänyt ystäväni puheesta sanaakaan. Luis oli aivan tuskissaan, kun hän kerrankin tapasi gringan (olen edelleen hänelle gringa, vaikka oikeastaan hän on enemmän gringo kuin minä gringa), joka puhuu hyvin espanjaa, mutta ei sitten ymmärrä argentiinaa. Haussa siis ”argentino-gringuita” sanakirja. Argentiinalainen aksentti ehti jo tarttua hieman viikonlopun aikana ja sunnuntai-iltana puhuin salinaslaisen ystäväni kanssa hyvin erikoista Argentiinan ja Ecuadorin espanjan sekoitusta. Espanjan proffani varmaan pyörtyisivät jos kuulisivat chileläis-ecuadorilais-argentiinalais-espanjani.

Naisia tutkimassa korutarjontaa Guarandan markkinoilla.

 

Guaranda.

Sunnuntaina Guarandassa oli Taita Carnaval juhla. Taita Carnaval on karnevaalin isä ja suojelija, jonka valinta aiheutti tänä vuonna paljon polemiikkia. Guarandan lukion liikuntasali oli ääriään myöten täynnä kaupungin ympäristöstä saapunutta intiaaniperäistä väestöä ja pihamaa kansoitettu erilaisilla ruokakärryillä. Rasva kärysi ja chevicheä lusikoitiin pienistä muovipusseista popcornin ja banaanilastujen kera. Juhlasalissa pidettiin puheita, odotettiin, soitettiin, laulettiin ja tanssittiin sekä syötiin kaikenlaisia herkkuja. En tiedä ketkä ihmettelivät enemmän: Luis ja minä kaikkea hyörinää vai ecuadorilaiset meitä. He varmaan enemmän meitä.

 

Guarandan Taita Carnaval. Erotuimme Luisin kanssa hieman joukosta.

Tanssia Taita Carnaval juhlassa.

Maanantai-iltana saimme kutsun juhliin Salinaksen Taita Carnavalilta. Lähdimme Flavion ja Yolandan kanssa juhlapaikalle ja odottelimme tunnin verran muita vieraita saapuviksi. Ohjelmassa oli musiikkia, tanssia, juotavaa ja syötävää. Musiikki pauhasi ja salissa kiersi miehiä kannun ja lasin kanssa ja otimme vuorollamme pienet hömpsyt. (Olen jo aikalailla luovuttanut kaiken hygieniaan liittyvän suhteen. Syön katukeittiöistä ja juon pirtelöitä markkinoilla Ruoan määrä oli taas aivan käsittämätön. Aluksi tuli tamal, eli maissijauhosta tehty makea paistos, jota seurasi kulhollinen kanakeittoa ja lopuksi lautasellinen perunaa, motea ja kahta erilaista lihaa. Tällä kertaa tunsin jo käytännön enkä panikoitunut ruoan määrästä, vaan pakkasin ylimääräisen ruoan mukaan kotiin vietäväksi. Syöjiä oli varmaankin lähemmäksi 70, eli voitte kuvitella ruoan kokonaismäärän! Lisäksi tarjolla oli karhukakulle maistuvaa juomaa. Carnavalin tapojen mukaisesti sain kasvoilleni jauhokuorrutuksen ja aivastelin tarmokkaasti loppuillan J

Ensin tamal. 

 Tässä pääruoka. Vaatimaton annos. Kanakeittokulhosta en ottanut kuvaa, sitä oli varmaan noin 7 dl.

 

Sofia ja ystävänsä saivat kasvoilleen jauhokuorrutuksen kuten muutkin.

Paikalla oli myös perinteisiä karnevaalilauluja soittava yhtye. Perinteisesti he kiertävät talosta taloon soittamassa ja syömässä. Vaalea pääni herätti taas hieman huomiota ja pelästyin pahoin, kun minua haettiin tanssiin, kun tanssilattia oli vielä aivan tyhjä. Helpotuksekseni minulta ei kuitenkaan odotettu kilpatanssitason osaamista, vaan ihan vain tavallista hytkymistä. Viihdyinkin sitten hyvin tanssimassa.

Viikonloppuna Guarandassa on tiedossa isot bileet, jotka jatkuvat aina tiistaille. Nyt tiistaina Salinaksessa on Taita Carnaval juhla, mikä tarkoittaa Auroran pian tanssivan kolumbialaista cumbiaa jonon jatkona naamio kasvoilla väistelemässä vesisuihkuja. Apua.. Tämä viikko on siis aikalailla pelkkää fiestaa!

Karnevaali Aurora