Työviikko ja viikonloppu

Menneellä viikolla (itse asiassa jo kaksi viikko sitten) tavallinen työviikko loppui jo torstaina, kun perjantaina huhkimme Minga Salineran merkeissä. Viikko alkoi maanantaina kahden viikon välein pidettävällä Funorsalin programacionilla, jonka jälkeen suuntasimme joka maanantaiseen reflexioniin kuuntelemaan Salinerojen mietteitä ja Salinaksen tapahtumia. Tiistaina sain pienen hermoromahduksen odotellessani lähtöä tapaamiseen UEB:n edustajien kanssa ja toisen pienoisen saadessani lounaslautaselleni perunaa, riisiä ja siannahkaa. Tapaaminen UEB:n edustajien kanssa sujui oikein hyvin ja JES 5 toteutuminen alkaa nyt olla jo aika lähellä (meidän piti aloittaa tunnit huhtikuussa…). UEB:n kanssa on kyllä aina niin ihana asioida, kun he antavat kaiken mitä keksimme pyytää ja vähän ylimääräistäkin vielä!

Guayaquilissa aamupalalla.

Keskiviikkona kömmin sängystä kello kaksi ja kello kolme istuin bussissa matkalla kohti Guayaquilia MIPROn järjestämään pienyritysseminaariin. Meitä lähti kuusi Salinaksesta ja Guayaquilissa oli kaksi salineroa lisää, jotka esittelivät Salinaksen tuotteita messuvieraille. Muutaman tunnin ohjelma venyi melkein kahdella tunnilla ja esitykset olivat hyvin vaihtelevaa tasoa, aika ecuadorilaista siis. Muutama esityksistä oli hyvin mielenkiintoisia, muutama aivan katastrofaalisen huonoja ja muutamista ei jäänyt minkäänlaista mielikuvaa. Flavion Salinas –esitys oli ehdottomasti yksi päivän parhaista. Pitkä matka muutaman tunnin takia, mutta reissu oli kivaa vaihtelua ja mielenkiintoinen kokemus, minkä lisäksi oli ihanaa olla hetki Guayaquilin lämmössä.

Flavion Salinas esitys oli erinomainen.

Perjantaina saimmekin sitten huhkia talkootöissä. Keräsimme roskia ja siistimme muutoinkin Funorsalin ympäristöä, minkä jälkeen siirryin maalaushommiin. Salinaksessa on aivan järkyttävä määrä roskaa kaduilla ja puskissa, mikä on hyvin surullista ja ärsyttävää, erityisesti, kun roskapönttöjä kyllä löytyy! Roskia siis riitti poimittavaksi; ei tulisi Suomen kaltaisia marjasotia, vaikka tänne lastaisi kaikki lähialueen yhteisöjen työttömät/alkoholistit niitä noukkimaan. (Juuri nyt yksi työkavereistani on jumittunut vessaan KAHDEN oven taakse :D Ei varmaan naurattaisi, mikäli olisin itse siellä jumissa, mutta nyt naurattaa. Nämä Funorsalin ovet ovat aivan oma lukunsa, ne jumittuvat aina silloin tällöin ja on ihan normaalia mennä sisään tai ulos ikkunan kautta. Ennen lukkojen vaihtoa ulko-ovesta pääsi sisään joko ihan vain tönäisemällä tai vähintäänkin veitsen avulla. Nykyään ulko-ovesta sisään pääseminen on paljon hankalampaa, kun avain pyörii lukossa miten sattuu.) Perjantaipäivä joka tapauksessa jatkui sudin varressa ihanasta auringonpaisteesta (kyllä, paloin) ja hauskasta seurasta nauttien. Maalasimme keskusaukion laidalla olevan lavarakennelman ja itsemme siinä sivussa. Urakkamme jatkui lauantaina puolipäivää ja olin aivan uupunut ja maalin peitossa, kun lopulta maltoimme lopettaa. Maalasimme lähes tuplasti enemmän kuin alunperin oli tarkoitus, sillä emme vain kerta kaikkiaan malttaneet lopettaa, vaan halusimme lopputuloksen oleva täydellinen. Maalauspäiviin mahtui myös raivonhetkiä, kun paikallisten osallistuminen ei (taas) ollut ihan toivomaani luokkaa. En ymmärrä miten kylän asukkaat kehtaavat istuskella katsomassa ulkopuolisten vapaaehtoisten työntekoa. Luulisi heitä hieman enemmän kiinnostavan oman kylänsä ulkomuoto. Vaadin nyt jatkuvasti kaikkia ihailemaan lavaa, joka hohtaa uudessa maalissaan, kunnes pian on taas ihan likainen. Perjantai-iltana juhlapuheessa kiiteltiin vuolaasti italialaisia vapaaehtoisia, jotka olivat maalanneet lavarakennelman, ja minä ja saksalainen Claudia kihisimme yleisössä.

Humps!

Työn touhussa.

Työturvallisuus taas huipussaan!

Klassinen moka.

Fiestat alkoivat jo perjantaina kulkueella ja lauantaina kruunattiin Salinaksen uusi kuningatar. Meinasin muutamaan otteeseen tukehtua nauruun ja kauhuun. Aivan järkyttävää touhua, uskomatonta ajan ja rahan hukkaa. Lähes kaikki Salinaksen instituutiot valittavat rahapulaa ja sitten tällaiseen huuhaahan laitetaan satoja dollareita. Uskomatonta. Tilaisuus oli kuitenkin kaikkine surkeine puheineenkin hauska kokemus ja heittäydyn tunnin ajaksi tanssin pyörteisiin, ennen kuin lähdin kotiin nukkumaan.

Sunnuntai oli minulle merkittävä päivä, sillä toimin Damianin kummitätinä hänen ensimmäisellä ehtoollisellaan. Olimme kumpikin ihan pihalla juhlan kulusta, samoin kuin kummisetänä toiminut Chicho, joka saapui paikalle vain muutaman tunnin yöunien jälkeen. Kikattelimme Damianin kanssa hermostuksissamme ja väistelin erään lapsen isää, joka haisi metrien päähän viinalta, välttääkseni pyörtymisen. Messu meni kuitenkin oikein hyvin, vaikka kynttilät olivatkin ehkä aavistuksen vaarallisia Damianin ja muiden nuorten kätösissä.

Damianin kynttilä on tässä kyllä turhan lähellä hamettani!

Iltapäivällä sain aivan järkyttävän allergiakohtauksen ja aivastin ehkä 60 kertaa, sillä hevoskulkue ja rodeo valtasivat Salinaksen. Hepat oli tosi kauniita ja niiden selässä keikkuvat pikkupojat tosi söpöjä. Hengenahdistus vain hieman vaivasi, vaikka muut saivatkin hyvät naurut aivasteluani seuratessaan. Sunnuntai sujui muuten rauhallisissa merkeissä teetä hörppien ja korvapuusteja leipoen. Leivoin niitä sitten melkein viisi tuntia, mutta ne nousivatkin suureen suosioon äärimmäisen rumasta ulkomuodostaan huolimatta.

Juliana ja minä ja noin miljoona heppaa.

Ylpeä kummitäti Aurora

Ikävä

Olen viime viikkoina miettinyt kovasti miltä minusta tuntuu olla täällä Salinaksessa ja miltä kotiinpaluu tulee tuntumaan. Ajatukseni ovat olleet siellä Suomessa ja olen harmikseni toisinaan vaipunut eräänlaiseen passiivisuuteen ja vain lipunut päivät läpi nauttimatta näistä ainutlaatuisista hetkistä. Toisinaan havahdun ihastelemaan ecuadorilaista elämää ja tajuan, kuinka kovasti tulen kaipaamaan näitä päiviä ja tätä ympäristöä ihmisineen. Olen muutaman kerran ollut lähes kyynelissä, kun olen tajunnut kuinka pian aika täällä Salinaksessa on kulunut ja kuinka lähellä kotiinpaluu on. Damián kysyi minulta yksi ilta, että koska tulen sitten takaisin. Meinasin pillahtaa itkuun, kun hän sanoi ottavansa suoran lennon Suomeen hakemaan minut, mikäli en muuten tule. Koska en kyllä tosiaan tiedä koska tulen uudestaan –jos tulen.

Damián ja sukulaistyttö.

Toisinaan minusta tuntuu, että kaikki vain pyrkivät hyötymään minusta eikä kukaan arvosta työpanostani tai sitä henkistä (ja taloudellista) panosta, että olen tänne tullut. Mutta mitähän sitten oikein odotin? Jonkinlaista torvisoittokuntaa ja  tanssivia lapsia kunniakseni? En tiedä, ehkä toisenlaista asennetta kuitenkin. Arvostukseni Padrea kohtaan kasvaa joka päivä. Neljäkymmentä vuotta hän on omistautunut tämän kylän ja sen, toisinaan kiittämättömien, asukkaiden olojen kohentamiseen. Hän työskentelee ja on käytettävissä yötä päivää seitsemänä päivänä viikossa, 52 viikkoa vuodessa.

Teellä Padren talossa.

Koitan ravistautua tästä unenomaisesta tilasta ja elää. Onhan tämä hyvin ainutlaatuista olla täällä. Kuten olen äidin kanssa puhunut, en enää tajuakaan miten erilaisessa maailmassa täällä elän Suomeen verrattuna. En osaa enää ihastella ja kauhistella kaikenlaisia arkipäivän sekopäisyyksiä. Tuossa juuri kävelin laaman, lehmän ja vasikan kanssa yhtä matkaa kylän keskustaan –ihan normaalia arkea jo. Yritän pysähtyä ja ihmetellä maisemaa ja tapoja kuten ensimmäisinä viikkoina, kaikesta ihastuneena. Manaan korkeutta puuskuttaessani mäkiä ylös ja korvien mennessä autossa lukkoon, mutta kotona Helsingissä tulen kaipaamaan Andien suojaa. Lenkkeilyä häiritsevät raivopäiset koirat, surkeat tiet ja pimeys. Ja tietysti korkeus ja toivottoman mäkinen maasto. Juoksulenkkejäni kuitenkin ilahduttavat suloiset laamavauvat, vastaantulijoiden huvittuneet katseet sekä taivas, joka on täällä korkeuksissa niin lähellä. Ja onhan se siistiä brassailla lenkkeilleensä maailman korkeimman tulivuoren, Chimborazon, rinteillä.

Salinaksen utua.

Ja auringonnousuja.

Juuri nyt olen todella uupunut, sillä olen taas aika kovassa flunssassa ja takana on huonosti nukuttu yö ja kiireinen aamu. Äidin lähettämä paketti oli kuitenkin aikaisen herätyksen ja autossa keikkumisen (ja pelkäämisen, jälleen kerran) arvoinen moninkertaisesti. Kiikutin vähän aamupalaa tänne toimistolle (en aamulla ehtinyt/jaksanut/halunnut syödä) ja Fazerina -pala kahvin kanssa maistui kyllä aivan taivaalliselta. Kiitos äiti. Tällaisina päivinä väsyttää elo täällä uuvuttaa ja toivoisin joltakulta lämmintä halausta (sellaisen onneksi aika usein saa). Suloiset lapset ja ystäväni ja tuttavani täällä ilahduttavat silloin, kun ei jaksaisi ja kylmyys ja ankeus painavat. Ihmisten lämpöä ja hälinää tulen Suomessa kaipaamaan. Rakastan niitä hetkiä, kun toimistooni pyrähtää maitotonkan korkuinen pikku peikko räpeltämään pöydältäni löytyviä aarteita (simpukankuoria, kauniita pikkukiviä, kortteja, värikkäitä nenäliinapaketteja, käsirasvaputeleita) ja kyselemään höperöjä kysymyksiä. Toisinaan saan kirmata heidän peräänsä noutamaan omaisuuteni takaisin. Kävimme juuri kiertelemässä etsimässä vanhoja JESläisiä ja nuhainen olemukseni keräsi paljon sympatiaa. Sain nautiskella pään silityksestä odotellessamme ja heti muuttui päivä paremmaksi. Odotan kotiinpaluuta ja ikävöin kaikkia rakkaita ihmisiä ja elämääni siellä, mutta yhtälailla minua pelottaa, että Suomessa minut valtaa taas saman tien kaukokaipuu.

Taas yksi suloinen lapsukainen.

Dorian silitteli myötätuntoisesti päätäni. Taas teetä. 

Pahoittelut etten ole lähettänyt postikortteja. Rakastan kortteja, niiden lähettelyä ja ostelua (jokunen teistä on ehkä nähnytkin mun korttivaraston, joka käsittää tällä hetkellä muistaakseni yli 70 erilaista korttia), mutta se on osoittautunut täällä aivan uskomattoman hankalaksi! Postikortteja ei vaan löydy ja niiden lähettäminen on kohtuuttoman hankalaa L

Vanessa ja nenäliinat mukana.

Nenäliinakasan takana piileksivä Aurora

Pieni pala paratiisia

Los Frailesilla rakkaan Pacíficoni syleilyssä.

Puerto Lópezin hiekalla.

Olen kolmeen otteeseen laskeutunut Salinaksen korkeuksista nauttimaan Tyynen valtameren lempeydestä, Puerto Lópezin ja Montañitan kyliin. Nämä kaksi rantakohdetta ovat toistensa täydelliset vastakohdat ja olen totaalisen ihastunut kumpaiseenkin. Montañitassa olen majaillut chileläisen ystäväni Cristóbalin luona (loukkaantuneen Cristóbalin kaveri) ja Puerto Lópezissa puolestaan olen viihtynyt espanjalaisen Anan nurkissa.

Puerto Lópezin kotini.

Meritähti! Pääsi takaisin mereen heti kuvan jälkeen.

Nauratti bussikuskin turvavyö.

Puerto López on unelias pieni kalastajakylä, jonka rannoilla törmää kaikenlaisiin mereneläviin ja jonka katuja reunustavat viehättävät, hieman ränsistyneet talot, jotka toimivat pikku puoteina, ravintoloina, hostelleina sekä ihan asuintaloina. Hevosenkengän muotoinen hiekkaranta on kaunis pienine kalastaja-aluksineen, joiden saaliit ovat kammottavalla tavalla kauniita. Valkoisen hiekan ja rantakadun väliin mahtuvat pienet baarit, joiden riippumatoissa on ihana lojua siemaillen batidoa (hedelmää, jäitä, maitoa ja sokeria, jotain aivan uskomattoman hyvää) tai mojitoa. Täydellinen rentoutuminen.

Iltapäivän suurin haaste: valitse batido.

Näkymä riippumatosta.

Meritähtösiä! Kuljetimme niitä takaisin mereen, ressukoita.

Puerto Lópezin vieressä ovat Agua Blancan luonnonsuojelualue ja Los Frailesin upeat rannat. Reilu kahdenkymmenen minuutin leppoisa ajo mototaksilla ja saman pituinen kävely veivät meidät Playita Negralle, jonka mustasta hiekasta saimme nauttia aivan nelistään Anan sekä matkaseuralaisteni Annan ja Julianan kanssa. Lojuimme rantahiekassa aivan veden rajassa ottamassa aurinkoa satunnaisen, hieman suuremman aallon tuomasta vilvoituksesta nauttien. Tämä kuulostaa nyt aivan kauhealta matkamainokselta, mutta sellaista siellä oli! Pulikoimme pikku poukaman kirkkaassa vedessä ja kirmailimme huoletta ympäriinsä bikinin yläosat hyläten paremman rusketuksen saamiseksi. Rauhaamme häirittiin ihme kyllä vasta kun olimme jo saaneet taas vetimet päälle matkan jatkamiseksi. Jatkoimme Los Frailesin päärannalle ja ihastelimme pikku rapusia, jotka suihkivat huimaa vauhtia rantahiekan poikki ja sujahtivat koloihinsa piiloon. Osa rapusista oli kyllä oikeastaan aika isoja! Kelluin aalloissa iltapäivän auringossa ja totesin olevani aika onnekas.

Playita Negrasta nauttimassa.

Ana, minä, Juliana ja Anna.

Los Frailesin maisemissa.

Vietimme ihania päiviä rannan lämmöstä ja rentoudesta nauttien ja minä ötököitä kauhistellen. Löysin valtavan hämähäkin makkarimme ovesta Anan kämpillä ja vietin ennen nukkumaan menoa noin 20 minuuttia hyönteisverkkoa asetellen ja tilkiten sen reunoja patjanväliin. Söimme cevicheä ja valtavasti hedelmiä ja joimme vaikka kuinka monta batidoa ja mojitoa. Tulen murtumaan täysin Suomessa hedelmäosastolla. Tuoremehu on kyllä saanut täällä ihan uuden merkityksen; Juliana pyöräyttelee silmiään, kun hehkutan hänelle, kuinka mehu maistuu hedelmälle!! Ananakset ja melonit ovat niin mehukkaita ja banaanit niin maukkaita, ettei niitä tunnista samoiksi hedelmiksi mitä olen Suomessa syönyt. Kilohinnasta en viitsi edes sanoa mitään.  Lisäksi hedelmävalikoima on aivan käsittämättömän laaja - Sessi ja Mikko pääsevät sitä ihastelemaan ja maistelemaan, jee! J

Ceviche!

Plop.

Jotain aivan kamalaa. EI ole minun käteni.

Söin bussissa ananasta (ja pizzaa). Oli ihan uskomattoman hyvää. Huom huom Suomi -paita, jonka vaihdoin rempseästi Guayaquilin terminaalin parkkiksella Leijonien voiton kunniaksi! (Nyt tosin hävettää kaikkien niiden humalaisten jälkeen..)

Pääsiäisenä vietin Puerto Lópezissa muutaman päivän Anan ja italialaisten poikien kanssa. Saavuin tällöin Puerto Lópeziin ensimmäistä kertaa (kauheassa krapulassa tietysti) ja ilman aavistustakaan miten löytäisin Anan. Onneksi Ana oli laittanut sähköpostilla ohjeet, ja pienen kahvi ja crepes tauon jälkeen huristelin mototaksilla –joka tietysti veloitti törkeän ylihinnan- Loma de los italianosille, eli italialaisten kukkulalle. Siellä ensimmäinen talo oikealla on Anan, löysin avaimen piilostaan ja pääsin hetken yrittämisen jälkeen sisäänkin. Ana oli vielä töissä, joten asettauduin riippumattoon ja pian saavutin onnellisen, rentoutuneen, puoliksi tiedottoman tilan, josta nautin muutaman tunnin, kunnes paikan italialainen omistaja poimi minut mukaansa oluelle (juon nykyään siis toisinaan kylmän kaljan) toisten italialaisten vapaaehtoisten luo. Tunsin pojat jo entuudestaan ja vietin heidän kanssaan ihanan, laiskan iltapäivän poreammeesta merta ja myöhemmin auringonlaskua ihaillen.

Jacuzzissa ihalemassa auringonlaskua - en voi valittaa.

Francesco ja Giovanni.

Molemmilla Puerto Lópezin vierailuillani olemme salsanneet rantahietikolla ja nauttineet jääkylmistä mojitoista pimeässä ja lämpimässä päiväntasaajan yössä. Eksyimme italialaisten Federicon ja Daviden kanssa öisellä paluumatkalla ja harhailimme pitkin kuun valaisemia teitä räksyttäviä koiria kauhistellen, nauraen katketaksemme. Kiistelimme sukupuolirooleista ja sain kantaa vesipullomme, koska kieltäydyin antamasta niitä kantoon Davidelle (joka siis on aivan ihana, fiksu ja TODELLA komea italialainen), joka ei olisi niitä sitten lopulta kantanutkaan sukupuolitasa-arvon nimissä. Lopulta suloinen Federico väkisin riisti pullot kannetavakseen. Laiskoina Puerto Lópezin aamuina olen hörppinyt kahvia riippumatossa suloista kissaa katsellen ja naurukohtauksesta selvittyäni soitellut ympäriinsä jotakuta avaamaan oven, kun Ana erehdyksessä aamulla töihin lähtiessään sulki meidät lukkojen taakse (meidät = minä ja Davide, eli ei minulle mitenkään kauhea kiire pois ollut.. ;)). Onnellisia päiviä siis J On ihanaa herätä, ja ehkä laittaa sortsit jalkaan, tai sitten ihan suoraan vain taapertaa ulos tarkastelemaan aamua. Tällaisessa ympäristössä pärjää todella vähällä: muutama riepu päälle laitettavaksi, vähän kahvia ja hedelmiä, saippuaa ja hammasharja. Ja niin pieni tekee niin onnelliseksi!

Salseras Carmen ja Ana ja taustalla Davide.

Ana ja Fran tanssin pyörteissä! Ja tahra kamerassa..

Aamupalalla. Ana tutkailee onko leivässä murkkuja. Käytiin hakemassa torilta ananas ja meloni ja oli kyllä taas niin hyvää!

Ruskettunut Aurora

Rise and shine!!

Cristóbal on hereillä!

Oli räpyttänyt silmiään viestittääkseen, että on ok ja nostanut kulmakarvoja ja nauranut. Kädet eivät (vielä?) toimi, mutta oli sitten yrittänyt halata siskoaan jalallaan :D Sellainen se Negro on.

Helpotuksesta kyynelehtivä Aurora

Where the fuck is my Tarzan? Eli viidakkoseikkailu!

Bussipysäkki

Lauantaipäivä hujahti ohitse silmänräpäyksessä kauniissa Balsapambassa. Viikko sitten reissatessani rannalle (Montañita ja Puerto Lopez, näistä lisää myöhemmin) ohitin pienen Balsapamban kylän ja roikuin suunnilleen vyötäröä myöten ikkunasta ulkona yrittäessäni kuvata vehreää, viidakkomaista kasvillisuutta ja huumaavan kauniita kukkia. Juliana lähti lauantaina kanssani tutustumaan tähän somaan pikku kylään ja sen kauniisiin jokiin ja vesiputouksiin.

Julianan kanssa Balsapamban pikku puistikossa

Banaaneja

Sovimme treffit aamukahdeksaksi, mutta emme kumpikaan tietenkään olleet vielä valmiita silloin. Kävimme hakemassa vähän hirmuisen hyviä soijakeksejä evääksi ja suuntasimme Guarandaan aamupalalle. Balsapamban bussiin hyppäsimme vasta hieman ennen yhtätoista ja muutaman tunnin matkan jälkeen laskeuduimme keskipäivään hiostavaan kuumuuteen keskellä upeaa vihreyttä. Vaeltelimme rauhassa kylän halki kohti vesiputousta (tai vesiputouksia, kuten tässä vaiheessa vielä luulimme) ihaillen kukkia, kuivumaan asetettuja kaakaopapuja ja maissia sekä perhosia, jotka liitelivät valtavina väriläikkinä kukkien ympärillä. Iloksemme näimme kukkien kimpussa pörräämässä myös pienen, soman kolibrin!

Bongaa kolibri! Kuvassa siis myös siihen sattumalta liihoitellut perhonen!

Maissia kuivumassa ja banaaneja

Maissia ja kaakaopapuja

Pettymykseksemme Balsapambasta löytyikin vain yksi (tosin ihan nätti) vesiputous ja erilaisia ei kovin viehättäviä yleisiä uima-altaita. Kauniilla hymyllä pääsimme ilmaiseksi allasalueelle (1,5 USD on kyllä törkeä kiskurihinta. Onneksi (hikinen) olemukseni teki syvän vaikutuksen paikan omistajaan.) ja lähdimme etsimään reittiä ylös vesiputouksen luokse. Loikimme muutamien aitojen yli tutustumaan vesiputouksen yläjuoksuun ja olimme hiukan pettyneitä kunnes huomasimme reitin näköalapaikalle. Suuntasimme viehättävää polkua ylöspäin kohti telefericon lähtöpaikkaa. Satumaiset lehtikäytävät saivat meidät huokailemaan ihastuksesta samoin kuin ylempää rinteiltä aukeavat maisemat. Jatkoimme mutaista kinttupolkua matkaamme rinnettä ylös ja näimme aivan mielettömän perhosen: siivet olivat aivan kirkkaan siniset ja yksi siipi kämmeneni kokoinen!

Jatkoimme nousua ihastellen viidakkomaista luontoa ja hikoillen vuolaasti. Jossain lähistöllä kohiseva joki kuulosti uskomattoman houkuttelevalta ja haaveilimme vilvoittavasta pikku pulahduksesta. Sitten huomasimme liaanit! Ihan kuin saduissa! Paitsi että nämä liaanit olivat aivan ohuita – mutta kestäviä! Pakko sitä oli kokeilla, ja pian nauroin aivan kippurassa Julianan suorittaessa varovaisia kokeiluja. Liaaninkäyttöämme hieman hillitsi puun vierestä alkava jyrkänne, mutta hauskaa se silti oli!

Jatkoimme nousua edelleen jokea kuulostellen ja pian näimmekin pieneen pulahdukseen soveltuman poukaman ja laskeuduimme tienpiennarta aiheuttaen pienen maanvyöryn. Tiedän kyllä, että (sub)trooppisiin jokiin ei ehkä kannattaisi mennä pulikoimaan, mutta virtaus oli sen verran voimakas ja tilanne niin houkutteleva, että pulahdin vilvoittavaan veteen private spa:ssamme.

Ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista täällä Ecuadorissa: huumaavan kaunis luonto ja oma rauha. Teemme piakkoin toisen retken uimapaikallemme eväiden ja muutaman kaverin kanssa. Pehmeällä hiekkapohjalla varustettuun altaaseen tosin mahtuu vain kaksi kerralla, mutta täällä nyt on jo tungokseen totuttu J

Balsapamban kukkasia

Aurora, jota edelleen painaa kovasti huoli Cristobalista :(