lauantai 30. heinäkuuta 2011

Caída del sol

 Auringonpalvojat.

Annan kanssa osoitimme tunteemme.

Kävimme ihailemassa auringonlaskua Annan, Dorianin, Paulin sekä ihanien espanjalaisten Alban ja Markin kanssa. Näky oli pakahduttavan upea ja istuimme hiljaisuudessa katselemassa punertuvaa pilvimerta.


Otettiin aasin kanssa tuijotuskilpailu. Pelkäsin, että sillä pimahtaa päässä ja hyökkää kimppuuni. Onko jollakulla tietoa aasien mahdollisesta agressiivisuudesta?

Salinas.

Pilvimeri.

Anna ja Alba.

Paluumatkalla kerroimme kauhutarinoita pimeitä teitä laskeutuen ja muut säikäyttivät minut melkein hengiltä. Kotimatka sujuikin sitten kätevästi ensin kuorma-auton lavalla (jonka keskellä oli aukko) ja sitten loppumatkan avolavan lavalla tuulensuojasta tähtitaivasta tuijotellen.


Taivaanrannanmaalarit.

Teki mieli lähteä kulkemaan pilviä pitkin.

Kuorma-automme ja sen lavan aukko.

Taianomainen ilta.

Aurora

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Ihanat ipanat

Muutama viikko takaperin kävimme kultaisen ystäväni Dorianin kanssa pienellä kävelyllä Pachanchon yhteisössä. Sunnuntait ovat oivallisia päiviä lähteä tutustumaan Salinasta ympäröiviin yhteisöihin. Kovasta tuulesta huolimatta aurinko lämmitti kivasti ja muutaman tunnin kävely Pachanchoon oli juuri sopiva. Loppumatkan tosin satoi, mutta reipas marssi piti meidät jotakuinkin lämpiminä. Salinaksen maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniita ja paramoita pilkuttavat alpakat ja laamat ihastuttavia olentoja. Sunnuntai tuntuu olevan pyykkipäivä, sillä Salinaksen joentöyräillä oli naisia tuon tuosta värikkäitä huivejaan pesemässä. Vesi on aivan jäätävän kylmää, samoin kuin ilma, joten kaikki kunnia näille naisille, jotka tuntikausia kylmässä vedessä pesevät vaatteitaan.

 
Dorian ja sukulaipoika Elias - samikset. 


Pachancho on pieni, aika kuollut kylä Salinaksesta kohti Riobambaa. Yhteisö on neljässä kilometrissä, eli hieman korkeammalla kuin Salinas, ja piiskaava tuuli kiertää pieniä taloja, jotka nököttävät heinätupsujen keskellä. Olin jäätyä pystyyn tihkusateessa ja hyytävässä tuulessa, kun kurkimme Pachanchon pieneen kehräämöön ja meijeriin. Dorian kertoi, että joillakin Pachanchon asukkaista on asunnot Ambatossa, jonne he lähettävät lapsensa kouluun. Oli vaikea uskoa tätä katsellessani piskuista kylää, jonka vaatimattomat mökit olivat kukin hieman sinne sun tänne nojallaan, ja autiota kylänraittia, jolla koirat vaanivat eväitämme.

Suloinen Ivan.


Kurkimme pieneen kasvihuoneeseen ja minä ihastelin lehmiä, jotka täysin rauhallisena tutkailivat hihkuvaa, heinikossa loikkivaa minua. Lehmän silmät ovat valtavan kauniita! Kasvihuoneessa ei parhaillaan kasvanut mitään, mutta suloinen lämpö piti meidät hetken tavaamassa kylttejä, joiden mukaan siellä kasvaisi kaikenlaisia kasviksia, joiden suomalasista nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Dorianilla on pieni kasvihuone Salinaksessa ja hän ehdotti ystävällisesti, että voisin muuttaa sinne, huonettani huomattavasti lämpöisempään ilmastoon. ”Hehe”. Naurattaisi, ellei minulla oikeasti olisi niin jumalattoman kylmä jatkuvasti.

 

Tutustuimme pikkuiseen Angelitoon ja hänen vielä pikkuisempaan veljeensä Ivaniin. Angelitolla oli valtava kantamus jonkinlaisia yrttejä ja säkkiä nostaessani en voinut kuin ihmetellä miten vyötäröni korkuinen Angel saattoi sitä kantaa. Lapset täällä ovat kertakaikkisen ihania: uteliaita suklaanappisilmiä. Pojat ihastuivat aurinkolaseihini ja kameraani ja sitten napsimmekin kaikenlaisia kuvia eripuolilla Pachanchoa –aurinkolaseilla ja ilman. Kamerani valitettavasti hieman kärsi kuvaussession aikana, mutta kuvia sillä edelleen saa! J

Suloiset Iván ja Angel.

Pienet likaiset pojat sulattivat sydämeni täysin, kuten niin moni muukin lapsi täällä Andeilla. Salinaksen lapset ovat syötävän suloisia, mutta monet heistä totaalisen hemmoteltuja ja siedän heitä silmissäni noin kymmenen minuuttia kerrallaan. Ympäröivien kyläyhteisöjen lapset sen sijaan voisin pakata laukkuuni ja tuoda muassani Suomeen. Sydäntäni särkee nähdä heidän likaiset kasvonsa ja tahraiset, reikäiset vaatteensa, jotka repsottavat niin ja näin ja jättävät pikku masut paljaiksi kauheassa viimassa. Ivanin sukattomat jalat kumppareissa saivat minut melkein purskahtamaan itkuun. Poikien iloisuus ja valloittavat hymyt kuitenkin saivat minut unohtamaan heidän kurjuutensa ja kuuntelin hyvillä mielin innostuneita kertomuksia koulunkäynnistä ja lempiaineista.



Salinaksen kaduilla taapertavat pikkuiset ja kyläyhteisöjen tomuisilla teillä leikkivät ipanat ovat sulattaneet sydämeni täysin. Heidän materiaalista kurjuuttaan on vaikea katsella kuivin silmin, vaikka heidän tarttuva naurunsa ja suloiset, leveät hymynsä lähes saavat unohtamaan likaiset, kylmästä ruusuiset posket ja repaleiset vaatteet. Bañosissa kierteleviä katulapsia en vain kerta kaikkiaan kestä ja ostelen heille karkkia tai muita herkkuja, vaikka tiedän ettei pitäisi. Eräs tyttönen meinasi tikahtua nauruun, kun ostimme hänelle ja muutamalle muulle Claudian kanssa suklaalla kuorrutetut mansikat. Hänen naurunsa sai meidät ja monet ohikulkijat purskahtamaan yhtälailla nauruun. Olen juuri sellainen typerä gringa, joka antaa mitä tahansa suloiselle lapselle, mutta en vain kerta kaikkiaan voi vastustaa!

Suloiset Bañosin katulapset.


Lapsien tulevaisuus tuskin on kovin ruusuinen ja monet heistä tekevät raskaitakin töitä jo aivan pienestä pitäen. He kulkevat eläinten kanssa päivittäin ja saapuvat muista kyläyhteisöistä Salinakseen kantamuksineen monen tunnin kävelymatkan. Pikkuiset vauvat kulkevat lähes yhtä pienten sisarustensa käsivarsilla ja selässä, ja muksahtelevat tyynesti sinne tänne pikkuisten hoitajiensa hieman huolimattomissa käsissä. Pikkupojat ratsastavat valtavan suurilla hepoilla huoletta ilman satulaa paimentaen aasia kantamuksineen tai kiskoen perässään muutamaa hevosta. Kamera saa heidät hihkumaan ihastuksesta ja karkit ja hedelmät häviävät pieniin suihin ja taskuihin hujauksessa. On vaikea olla ottamatta muutamaa heistä mukaan kotiin!


Puerto Lopezin kuumuudessa väsähteneitä lapsia. 

Lapsien halailussa ja hellimisessä on kuitenkin riskinsä (vauvakuumeen lisäksi). Minulla on nyt jonkinlaisia kirppuja tai muita öttiäisiä, ja käsivarret ja mahanseutu täynnä puremia.. Yök.


Ecuadorilaista vauvakuumetta poteva Aurora

Las comunidades

Salinaksen parroquiaan eli maalaiskuntaan kuuluu kaikkiaan 33 yhteisöä, jotka sijaitsevat Chimborazon länsirinteillä, korkeimmillaan 4200 metrissä ja matalimmillaan 800 metrissä. Voitte siis kuvitella minkälainen määrä erilaista kasvistoa Salinaksen alueella on! 4200 metrissä asuminen on jo aika karua, erityisesti verrattuna subtropiikin vehreän runsaaseen kasvustoon ja lempeään ilmastoon. Salinaksen kylä, joka siis on kuntakeskus, sijaitsee 3500 metrissä, eli hyvin välimaastossa. Meidän kovat tuulemme eivät ole vielä mitään verrattuna Natahuan tai Rincon de Andesin puhureihin.

Pachancho.


Salinas on todella kehittynyt muihin kyliin verrattuna. Salinaslaiset elävät aivan eri maailmassa kuin vaikkapa La Palman asukkaat, Yacubianan asukkaista puhumattakaan. Erot kehityksessä luovat valitettavan railon myös asukkaiden välille: harva nuori salinero tuntee yhtäkään ikäistään muista yhteisöistä ja Salinaksen lapset karsastavat muiden yhteisöjen ikätovereitaan. Olemme useaan otteeseen ihmetelleet italialaisen Annan kanssa, miksi me kaikki vapaaehtoiset keräännymme Salinakseen, vaikka muissa kylissä tarve olisi varmastikin suurempi. Tässä olisi ehkä kehityksen paikka Salinaksen järjestöille, jotka organisoivat esimerkiksi italialaisten ja espanjalaisten oleskelun täällä. Kaikenlaiselle sosiaalityölle olisi huomattavasti paljon enemmän tarvetta muissa yhteisöissä kuin Salinaksessa.

Apahua.

Chazojuan.

Olen vieraillut vain muutamissa näistä kylistä: Chazojuanissa, Natahuassa, Pachanchossa. Monien muiden läpi olen kävellyt tai huristellut autolla: La Moya, Apahua, Yacubiana, Verdepamba, Pambabuela, La Palma, Arrayan etc.. Näkemistä siis olisi vielä vaikka kuinka. Sessin kanssa teemme pienen lenkin Chazojuaniin ja pääsemme reissulla näkemään esimerkiksi La Palman ja Pambabuelan, sekä Arrayanin uskomattoman kauniin auringonlaskun. J Näinä viimeisinä viikonloppuina tarkoituksenani on vielä tehdä muutama kävelylenkki ja käydä vaikkapa Verdepambassa tai Yuraukshassa. Salinaksessa kun on loputon määrä kauniita, erityisiä paikkoja!

yhteisö Aurora

torstai 21. heinäkuuta 2011

Chimborazo

Aivan Salinaksen vieressä kohoaa yli 6000 metriä korkea Chimborazo –tulivuori. Vuori on maailman korkein piste maapallon keskipisteestä mitattuna ja se on Ecuadorin korkein lumihuippu. Kirkkaina päivinä saan ihailla Chimborazoa lenkeilläni Salinaksessa ja autolla vuorelle ja sitä ympäröivälle luonnonsuojelualueelle hujauttaa noin tunnissa.

Sunnuntaiaamuna otimme Claudian, Dorianin sekä saksalaisten Janan ja Linan kanssa suunnaksi Chimborazon lumiset rinteet aurinkolasit, aurinkosuoja ja eväät repussamme. Matkaamme hidasti outoa ääntä pitävä rengas, jota pysähdyimme ihmettelemään. Minä hyppäsin hetkeksi rattiin, jotta Dorian saattoi katsoa menoa ulkopuolelta, ja pääsinkin hienosti liikkeelle heti kun tajusin laittaa käsijarrun pois päältä. Tässähän ei sinällään olisi mitään huvittavaa, ellen juuri hetkeä aikaisemmin olisi kertonut kuinka edellisenä päiväni en päässyt autolla eteenpäin, koska vieressäni istuva Damián kiskaisi käsijarrun päälle. Etsiskelin tarinaa kertoessani käsijarrua camionetastamme, jotta voisin havainnollistaa tapahtumia,  mutta se oli niin hyvässä piilossa ratin kupeessa, etten löytänyt sitä ilman Dorianin apua. Stressasin startatessani sitten niin paljon vaihteita, että ehdin jo unohtaa koko käsijarrun olemassa olon. Claudian ja Dorianin ilmeet olivat näkemisen arvoiset, Linaa ja Janaa en kehdannut edes katsoa. Muutenkin minulla oli harvinaisen blondi päivä.


Ei tosiaan alkanut kauhean hyvin..

Arenalin asumus.

Valmiina nousuun!

Yksi auto vähemmän. En kyllä ymmärrä Chimborazon rinteillä pyöräilyä.

Löysimme sumusta huolimatta luonnonsuojelualueen portin ja hurautimme muutamat turistit auton lavalla ensimmäiselle lepopaikalle. Kipusimme toiselle lepopaikalle pieniä taukoja pitäen ja ihmetellen rannikolta sandaaleissa ja shortseissa saapuneita turisteja, jotka uuvahtivat rinteeseen korkeuden iskiessä. Toisella lepopaikalla höyryävä kokatee ja eväsleivät antoivat kivasti energiaa jatkaa kipuamista. Pohdimme välipalallamme saako kokateetä tuoda Suomeen /Eurooppaan vai ei ja pohdimme mahdollisia rangaistuksia vs. kuljetuksen onnistumisen hyötyjä. Mökissä sai väistellä pyörtyileviä turisteja, jotka kupsahtelivat sinne tänne ja katselimme himoiten muiden eväitä.

Kokateetä ja voileipää välipalaksi.

Toiset osaavat asettautua mukavasti paikassa kuin paikassa.

5000m!

Jatkoimme matkaamme lumisia rinteitä ja nousimme noin 5300 metriin, lähes jään reunalle saakka. Rinne oli hirmuisen jyrkkä, ja ylempänä kiipeävien liikkeelle potkaisemat kivet vierivät hurjaa vauhtia aiheuttaen kauhun kiljahduksia. Totesinkin Claudialla yhden kiven väistettyämme, että luonnonkatastrofisarjastani puuttuikin enää maa-/lumivyöry. Istahdimme rinteeseen ihailemaan upeaa, jatkuvasti muuttuvaa maisemaa. Olen useasti lukenut, että vuorella sääolot vaihtuvat aivan hetkessä, mutta en ole osannut kuvitella, kuinka nopeasti se todella käy. Pilvet vyöryivät vuoren rinteitä vuorollaan peittäen ja paljastaen Chimborazon rinteet ja läheisen vuoristolaguunin. Pilvien seasta pilkistäessään aurinko lämmitti hetkessä selän hikiseksi ja lumen tahmaiseksi, kunnes tuuli yltyi aika hurjaksi ja sen nostattamat pilvet taas muutamassa kymmenessä sekunnissa ympäröivät meidät.

Minä ja Chimborazo.

Vyöryvät pilvet.

Oli pakko kyykistyä, kun huimasi niin kovasti! Kuvista ei näy kuinka jyrkkä rinne oli.

Chimborazon rinteillä tunsi luonnon mahdin ja itsensä hyvin pieneksi. Oli ikimuistoinen kokemus katsella valtavia vuorenrinteitä ja mielettömässä auringossa hohtavia jääreunuksia pilvien hivellessä poskia. Rakastan Suomen metsiä ja järviä, mutta Chimborazon suojassakin on hyvä olla.

Vicuñas! Ne on tosi suloisia eläimiä!


Aurora

Así es la vida

Kerroinkin täällä blogissani, että Yolandan siskon puoliso menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen. Hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi kuukausi ja hänen muistokseen järjestettiin messu, johon osallistui runsain määrin omaisia ja muita läheisiä. Andrea ja Yolanda laskeutuivat San Migueliin jo edellisenä iltana auttamaan järjestelyissä ja minä tulin Damianin ja Flavion kanssa lauantaina hirveää kyytiä JESin jälkeen.

Mietin pitkään, mitä teen messuun osallistumisen kanssa. Vaikka tunnen Yolandan perheen muuten hyvin, en koskaan tavannut Alejandrinoa, ja tía Mariankin vasta hänen puolisonsa menehtymisen jälkeen. Suomalaisena ajattelin, että ehkä olen enemmän tiellä tai muuten vaivaksi, mutta Janethia konsultoituani päätin osallistua ja näin olla erityisesti Yolandan tukena ja apuna. Olen edelleen toisinaan hieman epävarma miten minun tulisi toimia joissakin tilanteissa, vaikka olen jo aika hyvin päässyt eroon suomalaisesta varautuneisuudesta ja (liiallisesta) hienovaraisuudesta.

Messun jälkeen kaikki kutsuttiin Marian luokse syömään ja siinä sitten oli aikalailla vipinää ja vilskettä ruokkia noin kuusikymmentä henkeä. Aloitimme pienillä herkkupalleroilla, joiden jälkeen jatkoimme maissintähkillä, joita seurasi keitto ja pääruoka. Lopuksi oli vielä keksejä ja pikku pasteijoja. Tämä on tapana erityisesti täällä maaseudulla ja Salinaksessa olenkin jo kerran osallistunut vastaavaan tilaisuuteen. Tällä kertaa käärin hihat ja lähdin suihkimaan tarjoilujen ja roskapussien kanssa ympäri vierasjoukkoa. Reilun tunnin juoksemisen jälkeen sain käteeni herkullisen maissintähkän ja istahdin juttelemaan Andrean ja serkkujensa kanssa.

Salinaksessa, ja Ecuadorissa yleensä, elämä ja kuolema ovat jollain tavoin paljon konkreettisempia asioita kuin Suomessa. Olen nähnyt täällä kovasti kumpaakin, mikä on rankkaa, mutta rauhoittavaa. Asiat ovat konkreettisempia ja vähemmän monimutkaisia ja elämänrytmi rauhallisempi. Asiat hyväksytään sellaisina kuin ne eteen tulevat. Jos vaikkapa autossa täytyy istua kuusi tuntia jonkin asian hoitamista varten, sitten istutaan se kuusi + kuusi tuntia ja sillä selvä. Tulipalon uhrien rauhallisuus on toinen esimerkki paikallisesta mielialasta ja ymmärrän hyvin uskon merkityksen toivon ja lohdun tuojana. Paljon olen täällä oppinut ja kasvanut, vaikka välillä on tehnyt mieli tulla juoksujalkaa kotiin.

mietteliäs Aurora

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Mitä sinä teit viikonloppuna?

Minä olin näissä maisemissa:

Segundo refugio.

Kohti korkeuksia.

En ole viidennellä kuulla raskaan, on vaan aikalailla vaatetta.

Sää vaihteli ihan jatkuvasti. Alle minuutissa saattoi muuttua auringonpaisteesta pilviseksi.

Ylhäältä rinteestä vierivien kivien kanssa sai olla tarkkana!

Vicuñas!


Viimeinen kuukausi Ecuadorissa, Sessi ja Mikko saapuvat vajaan kolmen viikon kuluttua. Aika ristiriitaiset tunnelmat.


Aurora vuorenvalloittaja

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Mi querido Salinas - mi hogar

Minun rakas Salinakseni - kotini.

Puhelinverkkoyhtiön mainos mun kotikulmilta:

http://www.youtube.com/watch?v=S8C9x82FoTY&feature=player_embedded

Aurora - Salinera de corazon

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Lukitut ovet

Näin tänään:



Mulla toimistossa kaikki mahdollinen läppäristä luottokorttiin. Aika huvittavaa!

A

Pomo paikalla!

Nuevo Mundon ja Funorsalin projektin koordinaattori Mika tuli puolisonsa Ullan kanssa muutaman päivän visiitille Salinakseen. He saapuivat Puyosta perjantaina iltapäivällä ja viipyivät aina seuraavan viikon keskiviikkoon saakka. Jännitin heidän vierailuaan aika paljon, sillä aikatauluilla on täällä Salinaksessa ja ylipäätään Ecuadorissa tapana muuttua hyvin lyhyellä varoitusajalla ja se ei erityisesti näin lyhyellä ja tiukasti ajoitetulla vierailulla oikein sovi. Eikä noin muutenkaan suomalaiseen ajattelutapaan. Lisäksi minua pelotti, kuinka Ulla sopeutuu Salinaksen kylmyyteen: öihin viiden huovan alla ja aamujen tuskaiseen vaatteidenvaihtoon. Näin aiheesta erilaisia painajaisia useampana yönä. Elämä täällä on noin periaatteessa stressitöntä, mutta missä minä, siellä stressi.

Mikan työrupeama alkoi heti heidän saapuessaan ja hän sai hädin tuskin syötyä, kun Janethin kanssa jo hätyyttelimme häntä ensimmäiseen tapaamisen vanhojen JESläisten kanssa. Muutaman haastattelun jälkeen Mika piti pienen motivaatio ja tavoite –luennon ja pääsi lepäämään iltaseitsemän maissa. Minä jatkoin vielä puoli yhteentoista Universidad Central de Ecuadorin maisteriopiskelijoiden kanssa kuunnellen heidän ajatuksiaan Salinaksesta ja hämmästellen muutamia virheellisiä/outoja esityksiä esimerkiksi tuotteiden hinta- ja tulojoustoista sekä Salinerito -tuotteiden hinnoittelusta ja sen sosiaalisista vaikutuksista. Onnekseni ja Dorianin epäonneksi Flavio hätyytteli hänetkin samaan keskustelutilaisuuteen ja sain henkistä (ja olkapään muodossa myös fyysistä) tukea uuvuttavaan tilaisuuteen. Opin kuitenkin muutamia uusia asioita Salinaksen historiasta ja prosesseista ja aina on mielenkiintoista kuulla muiden ajatuksia Salinaksesta ja kuinka toimintaa voitaisiin kehittää, joten ihan mukava oli olla kuuntelemassa. En kuitenkaan täysin vakuuttunut yliopiston laadusta...

Mika esitteli päätöksentekomallin, jonka avulla Juliana, Carmen ja Alessandro heti saman iltana tekivät päätöksen lähteä Guarandaan juhlimaan.

Lauantaina kampesin uupuneena sängystä ylös lauantaille täysin sopimattomaan aikaan ehtiäkseni  kahdeksaksi päivän ensimmäiseen haastatteluun. En uupumukseltani saanut syötyä, kahvia oli kuitenkin pakko kaataa muutama tippa kurkkuun. Mika ja Ulla olivat jo pirteinä liikkeellä ja saimme sitten tietysti odotella haastateltavia, jotka edellisenä iltana olivat vahvistaneet osallistumisensa. Lähdimme Janethin kanssa heitä etsimään ja yksi asia tuli erittäin selväksi: mikään ei ole niin tärkeää kuin lehmät. Olin niin väsynyt, etten jaksanut välittää täydellisen pieleen menneistä aikatauluista, vaan vain ryhdyimme etsimään jotakuta, joka ehtisi haastatteluun. Onneksemme saimme lopulta muutaman henkilön paikalle ja Mika pääsi juttelemaan heidän kanssa ja antamaan sitten meille pienen tiivistelmän palautteista. Keskusteluissa oli tullut paljon ilmi samoja juttuja, joita olin kerännyt kurssiarvioiden palautteista. Hieman vielä kommunikaatiosta tuli lisää palautetta, mutta pääosin toistuivat tietyt seikat, joiden tiedän olleen kurssien heikkouksia. Mikan ja Ullan suunnattua Riobambaan viikonlopuksi lompsin Alicen luo kysyäkseni hänen vointiaan ja pääsinkin juuri sopivasti istahtamaan hänen ja Mauron kanssa lounaspöytään. Söimme herkullista pastaa (kastikkeen Mauro oli tuonut Italiasta, kotikulmiltaan Vicenzasta) ja naureskelimme salineroille ja heidän valloitusyrityksilleen, joista osa on saanut jopa hieman pelottavia piirteitä.

Kahville suuntasimme Guarandaan. Nappasimme Claudian mukaan ja ahtauduimme camionetan takapenkille, mikä ei ollut turhan helppoa. Kärsimme Claudian kanssa puolikkaalla penkillä Mauron ja Alicen viedessä kaksi ja puoli. Onneksi Claudia painaa noin kilon, enkä minäkään ole sieltä ihan leveimmästä päästä (lauantain ruokailujen jälkeen kyllä olin aika leveä). Saavuimme Guarandan palmujen katveeseen toppavaatteissamme ja kulutimme kahvilan penkkejä hyvän tovin tilaten vielä vähän lisää, uudestaan ja uudestaan. Hmmm.. Ilta sujui rattoisasti Patrician luona Erikan synttäreitä juhlien, vaikka lettujen paistosta ei tullutkaan yhtään mitään. Täysi katastrofi. Hyvät naurut kuitenkin.

Sunnuntai kului turhankin nopeasti Claudian ja Maria Josén sekä jälkimmäisen ystävän Santiagon seurassa Balsapambassa. Starttasimme aikaisin ja saavuimme kaikki paikalle suurempine ja pienempine silmäpusseinemme. Ihailimme Balsapambassa rehevää luontoa ja patikoimme kostean kuumassa ilmassa paidat märkinä hiestä. Viidakkopolkumme varrella kasvoi muun muassa kaakaota ja liukastelimme mudassa ylös vehreää rinnettä naureskellen hoippumisellemme. Santiago on töissä Balsapamban terveysasemalla ja menimme hänen luokseen lounaalle pulahdettuamme vesiputouksen alle uimaan. Poimin Santiagon pihalta muutaman limen kotiinviemisiksi ja puristimme Claudian kanssa mehut naapurin tuomista appelsiineista. NAM. Täällä lääkäreiksi valmistuvat viettävät vuoden jossakin maaseudun terveyskeskuksessa ja yhteisöissä työskennellen. Maria José on siis Salinaksessa suorittamassa año ruralin, joka on pakollinen julkiselle puolella työskenteleville.

Liukastelimme mutaisilla poluilla hiestä märkinä.

Kaakao.

Kotiinpaluu Balsapambasta ei sitten ollutkaan sieltä helpoimmasta päästä. Istahdimme kadunreunalle odottelemaan bussia, joita sitten huristelikin ihan kiitettävä määrä ohitsemme. Ja jokainen niistä todella huristeli ohitsemme. Aloimme hieman huolestua, sillä Guaranda-Salinas yhteydet eivät sunnuntai-iltaisin ole turhan tiheitä. Santiago tarjoutui heittämään meidät terveysaseman autolla Chimboon saakka, mikäli avain vain löytyisi. Avain sitten löytyi ja riemusta kiljuen loikimme auton kyytiin. Ongelmaksi kuitenkin muodostui terveysaseman portti. Meillä oli siis auto, avain ja kuski, mutta ei avainta terveysaseman portin avaamiseen. Hienoa. Tämä oli varmasti rangaistus aikomuksestamme huristella valtion varoilla kotia. Etsimme avainta eripuolilta terveysasemaa ja kokeilimme portin munalukkoon jokaista mahdollista löytämäämme avainta ja jokaista avainta ainakin kymmenen kertaa jokainen meistä neljästä vuorollaan. Seuraava askel oli löytää puhelinnumero, jotta voisimme soittaa henkilölle, jolla avain mahdollisesti olisi. Santiago ohjeisti Maria Joséa, että erään huoneen seinältä tulisi etsiä nimi Carmen ja numero. Ihmettelimme Claudian kanssa, kun Maria Joséa ei kuulunut ja löysimme hänet pimeästä huoneesta tihrustamasta kännykän valon avulla seinälle sinne tänne tuherrettuja numeroja, joita oli nopean arvioni mukaan yli 50! Tilanne oli niin absurdi, että hädin tuskin sain henkeä naurultani. Aloin pitää kotiin pääsemistä erittäin epätodennäköisenä.

Hiukan iäkkään oloinen vauva.

Ecuadorin rokotusohjelma.

Ihme kyllä Santiago ja Maria José onnistuivat selvittämään avaimen olinpaikan ja lähtivät hakemaan sitä. Sillä välin Claudia ja minä tutkimme terveysasemaa ja sen imetysohjekuvitusta sekä rokotusohjelmaa. Oli kyllä hauska vaellella tutkimassa hiljaista terveysasemaa ja pohdimme kuinka selittää läsnäolomme, mikäli joku sattuisi paikalle. Maria José ja Santiago saapuivat lopulta ja pääsimme kotimatkalle, joka tarjosi henkeäsalpaavan kauniita maisemia. Tunsin oloni todella kotoisaksi kuunnellessani Maria Josén ja Santiagon juttelua potilaistaan ja sairauksista. Lääkärin lapsi J

Kotimatkan maisemia.

Maanantaipäivä starttasi Funorsalin programacionin merkeissä ja Mika antoi palautetta tapaamiseen valmistautumisesta ja sen kulusta, mikä oli oikein hyvä juttu, sillä nämä maanantaiaamut tahtovat venyä turhan tähden. Jatkoimme reflexionilla ja suuntasimme sitten tapaamaan yliopiston edustajia, jotka olivat tyrineet aikataulutuksessa emmekä lopulta päässeet lainakaan kokoustamaan heidän kanssaan, vaikka asiasta oli sovittu jo viikkoja aiemmin. Harmi juttu, että Mika ei päässyt juttelemaan heidän kanssaan! Yliopiston kanssa kaikki on sujunut todella hyvin ja sovittujen aikataulujen mukaan, joten minua harmitti kovasti, että Mika ei tavannut kavereitamme maataloustieteellisen varadekaania Olmedo Zapataa tai dekaania Hugo Vásquezia.

Juliana kyseli Mikalta neuvoja miehen löytämiseksi.

Maanantai-iltana jatkoimme pienellä työpajalla Salinaksen eri instituutioiden muutaman edustajan kanssa. Toteutimme neuvottelu- ja johtamisharjoituksen, joka kirvoitti monet naurut ja sai meidät osallistujat hoksaamaan kuinka suppeasti toisinaan näemme asiat ja tilanteet. Mikaa arvostetaan Salinaksessa kovasti ja hän saakin joka vierailullaan kannustettua ihmisiä kehittämään itseään.

Cuatro Esquinasin käsitöitä.

Tiistaiaamuna lähdimme kohti Cuatro Esquinasia ja Salinaksen subtropiikkia. Cuatro Esquinas on kylä Salinaksen ja Guarandan välissä ja sieltä osallistui muutama nuorukainen JES IV –kurssille. Mika piti pienen esityksen ja teimme kierroksen kylässä, jossa on jokin aika sitten aloitettu pullovesi –projekti. Provinssin hallinnon tukemana Cuatro Esquinasissa pullotetaan Chimborazon vettä ja pyörähdimme katsomassa pientä pullottamoa. Lisäksi tutustuimme lyhyesti JESläisen Marcon nettikahvilaan sekä JESläisen Luchon kauniisiin puukäsitöihin ja kylässä punottaviin laukkuihin. Cuatro Esquinasissa tuntee upean yhteisöllisyyden ja Marcon on mahtava tyyppi, joka on aktiivinen, fiksu ja innokas.

Pullottamo.

Marcon nettikahvila.

Cuatro Esquinasista jatkoimme Ullan ja minun kauhunvinkaisujen saattelemana kohti Chazojuania. Reitti on kaunis, mutta jyrkänteet ja mutkittelevat vuoristotiet yhdistettynä Flavion ajotapaan saavat suomalaisen ahdistumaan. Olen jo tottunut olemaan Flavion kyydissä ja olen aika rauhallinen, parempi vain sulkea silmät ja teleportata itsensä muihin maisemiin. Matkalla ohitimme Dorianin kotikylän Camarónin, jossa alkoi Salinerito -suklaiden valmistus, kaakaopuiden katveessa. Suklaatuotanto siirrettiin viileään Salinakseen, kun kuivumassa olleista suklaakiekoista löytyi ötököiden toukkia ja munia – YÖK.

 
Chazojuan.

Lampaannahka kuivumassa Chazojuanissa. Oksettavalla tavalla kiehtova.

Chazojuaniin saavuttuamme meille selvisi, että mitään ei ollut järjestetty: ei lounasta, ei tapaamista, ei mitään. Ruokailu kuitenkin järjestyi helposti ja odotellessamme pyörähdimme Flavion kanssa Padren tilalla kylän vieressä hakemassa kardemummaa. Upeat kukat, mandariini- ja appelsiinipuut sekä mitä erilaisemmat kasvit täyttävät puutarhan. Suoraan puusta poimittu mandariini maistui makealta ja sain mukaani pusseittain erilaisia hedelmiä.

Kardemumma.

Flavio kalastamassa mandariineja.

Appelsiinipuu. Ei tarvitse edes kurottaa!

Chazojuaniin suunnitellaan yhtä JESiä ja halusimme kuulla hieman asukkaiden mietteitä kurssin järjestämisestä. Chazojuanissa on täysin erilainen tunnelma kuin Salinaksessa: lämmin ilmasto ei ole omiaan aktiiviseen työntekoon ja järjestäytymiseen. Ihmiset ovat turhan mukavasti juuri niin kuin ovat, eivätkä näin ollen ole aktiivisia muuttamaan mitään. Ideana olisi kuitenkin järjestää JES subtropiikissa ja saada aktiivisemman Camaronin sekä muiden lähiyhteisöjen asukkaita mukaan.

Suloinen tyttönen ja pikkuveljensä laaman kyydissä.


Paluumatkan upeita maisemia.

Mikan vierailun päätti projektin tilien tarkastaminen sekä arviointikeskustelu toteutukseen osallistuneiden kanssa. Osallistuminen oli taas aika heikkoa, mutta läsnäolijoiden kanssa (kaikki naisia) kävimme mielenkiintoisen keskustelun ja löysimme paljon kehitettävää sekä keinoja parannuksien saavuttamiseksi. Salinaksessa tarvitaan mielestäni rakentavaa kritiikkiä ja toimintojen sekä niiden tulosten arviointia, jotta alueen kehittyminen ei pysähdy tai jatka vain yhtä uraa ilman uusia näkemyksiä ja polkuja. Asukkaat luottavat mielestäni hieman liikaa tämänhetkiseen hyvinvointiin eivätkä etsi ja toteuta aktiivisesti uusia mahdollisuuksia tai paranna nykyisiä. Jo saavutettu hyvinvointi on saanut ilmapiirin passivoitumaan ja innovatiivisuuden tyrehtymään.

Projektiarviointi. Tässä vielä Kléberkin paikalla.

Kaiken kaikkiaan Mikan vierailu oli lyhyestä kestostaan huolimatta täynnä tapahtumia ja keskusteluja salinerojen kanssa. JES I:sen osallistujat muistelevat kurssia lämmöllä ja Mikaa ja Timoa kaivataan kovasti. Mikan vierailu ilahduttikin monia ja toivottavasti antoi taas pienen sysäyksen muutamille jatkaa unelmiensa toteuttamista.

Tulipa pitkä teksti. Ehkä joku jaksaa lukea kuitenkin!

Aurora