Kerroinkin täällä blogissani, että Yolandan siskon puoliso menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen. Hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi kuukausi ja hänen muistokseen järjestettiin messu, johon osallistui runsain määrin omaisia ja muita läheisiä. Andrea ja Yolanda laskeutuivat San Migueliin jo edellisenä iltana auttamaan järjestelyissä ja minä tulin Damianin ja Flavion kanssa lauantaina hirveää kyytiä JESin jälkeen.
Mietin pitkään, mitä teen messuun osallistumisen kanssa. Vaikka tunnen Yolandan perheen muuten hyvin, en koskaan tavannut Alejandrinoa, ja tía Mariankin vasta hänen puolisonsa menehtymisen jälkeen. Suomalaisena ajattelin, että ehkä olen enemmän tiellä tai muuten vaivaksi, mutta Janethia konsultoituani päätin osallistua ja näin olla erityisesti Yolandan tukena ja apuna. Olen edelleen toisinaan hieman epävarma miten minun tulisi toimia joissakin tilanteissa, vaikka olen jo aika hyvin päässyt eroon suomalaisesta varautuneisuudesta ja (liiallisesta) hienovaraisuudesta.
Messun jälkeen kaikki kutsuttiin Marian luokse syömään ja siinä sitten oli aikalailla vipinää ja vilskettä ruokkia noin kuusikymmentä henkeä. Aloitimme pienillä herkkupalleroilla, joiden jälkeen jatkoimme maissintähkillä, joita seurasi keitto ja pääruoka. Lopuksi oli vielä keksejä ja pikku pasteijoja. Tämä on tapana erityisesti täällä maaseudulla ja Salinaksessa olenkin jo kerran osallistunut vastaavaan tilaisuuteen. Tällä kertaa käärin hihat ja lähdin suihkimaan tarjoilujen ja roskapussien kanssa ympäri vierasjoukkoa. Reilun tunnin juoksemisen jälkeen sain käteeni herkullisen maissintähkän ja istahdin juttelemaan Andrean ja serkkujensa kanssa.
Salinaksessa, ja Ecuadorissa yleensä, elämä ja kuolema ovat jollain tavoin paljon konkreettisempia asioita kuin Suomessa. Olen nähnyt täällä kovasti kumpaakin, mikä on rankkaa, mutta rauhoittavaa. Asiat ovat konkreettisempia ja vähemmän monimutkaisia ja elämänrytmi rauhallisempi. Asiat hyväksytään sellaisina kuin ne eteen tulevat. Jos vaikkapa autossa täytyy istua kuusi tuntia jonkin asian hoitamista varten, sitten istutaan se kuusi + kuusi tuntia ja sillä selvä. Tulipalon uhrien rauhallisuus on toinen esimerkki paikallisesta mielialasta ja ymmärrän hyvin uskon merkityksen toivon ja lohdun tuojana. Paljon olen täällä oppinut ja kasvanut, vaikka välillä on tehnyt mieli tulla juoksujalkaa kotiin.
mietteliäs Aurora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti