Cristobal on avannut silmänsä ja liikkunut vähän! Jee!! Suurin vaara kuulema ohitettu! Jee!!
Päivä parani silmänräpäyksessä!
torstai 28. huhtikuuta 2011
Luonnonmullistukset osa 3: Tungurahuan varjossa
Tällaista tänään:
Crsitobalia herätellään nyt koomasta. Hanketukisuunnitelman kakkosversio palautettava sunnuntaina. Mulla kohta vatsahaava.
Aurora, jonka kynsinauhat on mennyttä
tiistai 26. huhtikuuta 2011
Rakas Cristobal
Negro ei muuta tekisikään kuin surffaisi jos suinkin voisi.
Sain eilen todella surullisia uutisia. Rakas chileläinen huimapää-ystäväni Cristobal kaatui lauantaina longboardilla Santiagon katuja laskiessaan, löi päänsä ja viruu nyt sairaalassa koomassa. Eilen illalla sain onneksi helpottavan tiedon, että hänet on leikattu ja hänen tilansa on nyt vakaa. Hänen vointinsa odotetaan kohentuvan jo tulevina päivinä.
Nicaraguan lämmössä.
Blogini on nyt hetken väritykseltään hieman tummempi, sillä minulla on vielä suuri huoli rakkaan Negritoni voinnista. Nyt laittakaahan kaikki siellä Suomessakin sormet ja varpaat ristiin ja lähettäkää toiveita kaikille mahdollisille tahoille, että Cristobal tokenee entistäkin ehommaksi!
Negron alpakoihin tutustumassa.
Cristobal on aiemminkin aiheuttanut hieman huolta harrastuksillaan (surffaus, skeittaus, downhill-pyöräily) ja päähänpistoillaan, mutta on selvinnyt pienillä vammoilla. Vietimme Chilessä naurun ja kommelluksien (reissumme aikana mm. hajosi kaksi autoa..) täyteiset kaksi viikkoa Cristobalin maalla ja lukuisia muita hauskoja hetkiä eri puolilla Santiagoa, Valparaísoa ja Viñaa. Negro on täynnä energiaa ja naurua ja typeriä ideoita, mutta myös asemaansa ja elinympäristöään kritisoiva idealisti, jolla on suunnattoman suuri sydän.
Kauniita päiviä campolla.
Tälläkin asialla on koomiset puolensa. Negro aivan varmasti nauraisi katketakseen, jos olisi nähnyt minkälaisen hysteriakohtauksen sain kuultuani onnettomuudesta. Ja erityisesti häntä olisi naurattanut, mikäli hän olisi nähnyt järkyttävät, mustat silmäpussini ja punaiset silmäni eilen illalla monen tunnin nyyhkytyksen jälkeen. (Ja hän tulee tikahtumaan, kunhan tokenee ja saan lähetettyä hänelle "surffaus"kuvani sekä kuvia valtavista mustelmista, joita tämä kokeilu minulle aiheutti.) Lisäksi hän aivan varmasti jo jälkikäteen nauraa (alkujärkytyksestä ja -kauhistuksesta selvittyään) sille, että hänen tuttavansa organisoivat messun hänen muistamisekseen: Negrolla kun on todella paljon katolista kirkkoa vastaan. Olen kuunnellut useamman tunnin hänen meuhkaamistaan aiheesta. Mutta nyt tärkeintä on, että Che selviää ja parantuu. Varmasti hän myös ymmärtää tuttaviensa eleen merkityksen ja heidän huolensa ja arvostaa heidän panostaan ja välittämistään.
Minä siirrän kaiken mahdollisen toivon ja kaikki liikenevät voimani rakkaalle Chelleni, jotta hän paranisi ja elelen nyt aikalailla ajatukset Chilessä ja niissä päivissä ja viikoissa, jotka vietimme yhdessä.
Rakas, typerä Negritoni.
Suru-Aurora
torstai 14. huhtikuuta 2011
Sadepäiviä
Päivät Salinaksessa kuluvat lentäen. En voi uskoa, että saavuin jo lähes kolme kuukautta sitten, aika on kulunut niin valtavan nopeasti!
Välistä tuntuu, etten saa mitään aikaan ja työpäivät kuluvat kaikenlaista täyteohjelmaa keksiessä. Toisinaan taas jään vielä kuuden jälkeen toimistolle viimeistelemään jotakin hommaa. Aamuisin ei oikeastaan koskaan tiedä mitä kaikkea päivä tuo tullessaan ja aluksi tämä suunnitelmien puute ja tietämättömyys hermostutti. Nyt olen jo tottunut Flavion äkillisiin ohjelman muutoksiin, vaikka hänen tapansa olla kertomatta minulle suunnitelmista onkin hyvin ärsyttävä. Osaan kuitenkin ottaa jo rennosti ja olla murehtimatta turhia.
Paikallista katukuvaa.
Olemme nyt toista viikkoa ilman nettiä, mikä vaikeuttaa toimintaa aikalailla. Pahimmassa tapauksessa saamme odottaa vielä kaksi viikkoa yhteyden palaamista. Salinaksessa on todella kylmä ja vettä sataa jatkuvasti. Sateella tekemistä ei juuri ole ja pyykin kuivuminen kestää pienen ikuisuuden. Sateisena viikonloppuna Salinaksessa voi lähinnä pysyä sängyssä katsomassa elokuvia ja juoda teetä. Kylmyys on ollut aika koettelevaa viime päivinä. Toimistoni lämpötila on tänään kohonnut ilahduttavaan 11 celsiusasteeseen, torstaina ylsimme vain kymmeneen. Kotona lämpötila on alakerrassa mukavan raikas 12 celsiusastetta. Makuuhuoneessani lämpötila on sateisina päivinä aamuisin alle 10 astetta. Auringon paistaessa lämpötila saattaa päivänä aikana kohota noin 15 asteeseen, se tuntuu oikealta luksukselta! Kiitos äidin lähettämän lämpömittarin voin nyt raportoida teille asteelleen mahdollisesta lämpenemisestä. Tässä tapauksessa tieto ei lisää tuskaa (kylmä on kylmä, oli numero mikä tahansa), vaan on lähinnä mielenkiintoista nähdä, kuinka kylmä täällä oikeasti on. Olen kuitenkin jo tottunut moneen vaatekerrokseen ja toppatakin pitäminen sisätiloissa ei enää vaivaa.
Suomalainen mittari on asteikoltaan sopiva tänne!
Espanjalainen Ana, johon tutustuimme Ambatossa tuli muutamaksi päiväksi Salinakseen. Oli ihana nähdä häntä ja näyttää hieman Salinasta. Ehdin kuitenkin nähdä häntä vain hetken, koska lähdin Cuencaan. Toisena päivänä hän laittoi meille lounaan: herkullista broccoli-sosekeittoa, perunamunakasta ja guacamolea sekä jälkkäriksi lettuja suklaan ja banaanin kanssa. Aijai kun oli hyvää! Lisäksi ehdimme nauhoittaa mainokset Flavion radio-ohjelmalle (apua..) ja puhua kaikesta mahdollisesta.
Vietän paljon aikaa Pablon, Julianan ja italialaisten kanssa. Salinaksessa on paljon nuoria ja seuraa siis on. Iltaisin vain on pimeää, märkää ja kylmää, eikä oikein paikkaa mihin mennä. Suunnittelemme nyt salsatuntien aloittamista, jotta meillä olisi jotakin mielekästä tekemistä iltaisin ja ennen kaikkea tanssimisen ilosta. Saa nähdä saammeko tämän suunnitelman toteutettua. Italialaisten seura on kohentanut myös italiankielen taitojani, mikä on hauska bonus Salinaksessa asumisessa.
Olen jo tottunut ecuadorilaiseen tapaan syödä tukeva lounas. Keitto ja pääruoka sujahtavat helposti ja pärjään aamupalalla lounasaikaan eli kello yhteen, kun aluksi olin kauhean nälissäni yhdeltätoista. Iltaisin syön puuroa ja käyn nukkumaan usein jo ennen kymmentä. Arkirutiini on siis vakiintunut. Päivittäiset kävelylenkkini ovat sateen (tai ehkä mukavuudenhalun) takia jääneet, mikä harmittaa aika lailla. Kylmyys ja sade tekevät elämästä ankeaa ja elinpiiristä ahtaan. Kaipaan liikuntaa, mutta kylmä tihkusade ei houkuta. On paljon mukavampaa käpertyä teekupin kanssa sänkyyn kirja seuranaan. Sateisina iltoina ja viikonloppuina linnoittaudun toisinaan Pablon luo kirjan tai elokuvan kanssa, sillä hänen pieni asuntonsa on kotoisampi ja lämpimämpi kuin muut tilat Salinaksessa.
Tämä suloinen laamavauva ilahdutti aamuani.
Otan jo aika rennosti possut ja muut elukat, ötököitä ei onneksi ole. Olen tottunut kylmyyteen, likaisuuteen ja muuhun suurpiirteisyyteen. Täyteen ahdetut bussit ja autojen avolavat ovat normaali tapa matkustaa ja tuntienkaan odotus tai matka ei tunnu missään. Epämääräiset keittiöt eivät enää hetkauta ja syön lihaa, jota en ennen olisi syönyt. Juttelen rennosti tuntemattomien kanssa ja tervehdin automaattisesti kaikkia vastaantulijoita. Olen kertonut miljoona kertaa Suomen neljästä vuodenajasta ja lämpimistä taloista, sanat tulevat jo selkärangasta. Siedän machismia enkä ärsyynny kadulla kuulemistani heitoista. Kuusi kerrosta vaatetta on jo normi, samoin kuin lämpöalushousut farkkujen alla. En voisi edes kuvitella olevani ilman. Pesen hiukset kahden päivän välein enkä juuri meikkaa. Kuljen lenkkareissa ja laskettelutakissa, vaatteissa tärkeintä on lämpimyys ja käytännöllisyys. Turhan hienostelun saa kyllä täällä unohtaa, todennäköisesti kuitenkin astun lantakasaan päivän aikana. Ikävöin vaatekaappiani ollessani muualla kuin Salinaksessa. Niin kovin mielelläni laittaisin korkkarit ja kauniit korut lähtiessäni ulos Ambatossa tai Cuencassa, mutta Salinaksen sateessa ei ole sadetakin voittanutta.
Toisinaan ecuadorilaisten suorapuheisuus saa minut hämmentymään. Ulkonäköäni kommentoidaan hyvin suorasukaisesti enkä aina tiedä miten minun tulisi reagoida. Vitsailuun olen jo tottunut ja tuntemattomien heittoihin en reagoi, mutta työkavereiden ja muiden tuttujen vakavasti sanotut kohteliaisuudet nostavat punan poskilleni. Muuten vastailen jo rauhallisesti kaikenlaisiin kysymyksiin ja ehdotuksiin, sillä kuulen niitä päivittäin.
Mieletön, lähes täysi sateenkaari. Tämän jälkeen sähköt menivät lähes vuorokauden ajaksi.
Elämä täällä on yksinkertaisuudessaan mielekästä ja kauniilla ilmalla maisemia voi ihailla loputtomasti. Näin pienessä paikassa syntyy varsin tiiviitä ystävyyssuhteita, kun samat naamat pyörivät joka paikassa ja kaiken ajan viettää samojen ihmisten kanssa. Välistä tuntuu (eikä oikeastaan enää edes tunnu siltä kuin todella harvoin), että olen täällä Salinaksessa ihan yksin, mutta se juuri on ollut hyvä asia. Olen tutustunut moneen ihanaan ihmiseen, Salinaksen lisäksi myös viikonloppureissuillani, enkä ole voinut piiloutua kenenkään selän taakse vaan olen joutunut setvimään kaikki vaikeudet itse. Näin yksin ollessa muodostaa hyvin läheisiä ihmissuhteita, ihan erilailla, kuin Suomessa, missä tukena ja seurana ovat kaikki rakkaat kaverit ja perhe. Samalla lailla myös Chilessä ystävyyssuhteiden merkitys korostui ja kaikki tunteet ja mielentilat olivat paljon voimakkaampia. Toisinaan olisi kiva valittaa jollekulle ecuadorilaisten ärsyttävistä piirteistä ja käydä syömässä hyvässä ravintolassa, mutta näitäkin hetkiä kaipaan yhä harvemmin. Ikävöin Suomeen paljon vähemmän kuin pelkäsin ja vaikka tavallaan odotan jo elokuuta ja kotiin paluuta, tuntuu ajatus lähtemisestä hyvin vaikealta. Chilestä lähteminen oli todella vaikeaa ja edelleen kaipaan sinne niin kovasti, että toisinaan oikein särkee. Ja nyt sydämeni on kolmessa osassa: Salinaksessa, Chilessä ja (suurin osa) Suomessa. Mitähän tästäkin oikein tulee? Itku nyt ainakin.
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Kaunis Cuenca
Sateinen, Internet-yhteydetön Salinas sai jäädä taakse, kun otin Padre Antonion, italialaisen Lauran, Flavion ja Fabianin kanssa suunnaksi Cuencan, UNESCON maailmanperintökohteisiin kuuluvan, kolonialistisen arkkitehtuurinsa hyvin säilyttäneen kaupungin eteläisessä Ecuadorissa. Laura on italialainen nainen, joka sattuman kautta päätyi vuosi sitten Salinakseen ja palasi tammikuussa toiselle vierailulle. Hän palaa pian Italiaan tyttärensä luo, jonka laskettu aika on päivälleen sama kuin Janethilla. Laura on, nyt jo eläkkeellä siis, taloushallinnon ammattilainen ja auttanut Salinaksessa muun muassa TEXSALia eli naisten käsityöyhteisöä. Lähdimme matkaan torstaina iltapäivällä lounaan jälkeen, lähes sinä kellon lyömänä, jonka Flavio oli minulle sanonut. Ihme kyllä. Reilu kuuden tunnin matka sujui viihtyisästi maasturin takapenkillä keikkuen, töitä tehden, jutellen, lukien ja erityisesti loppumatkasta Lauran ja Padre Antonion sykähdyttävän laulun säestämänä. Italiankieliset sävelmät kaikuivat komeasti pimeillä vuoristoteillä ja yhdyin Santa Luciaan niiden muutamien rivien osalta, jotka suomeksi ja ruotsiksi muistin. Jäi kyllä hävettävän heikoksi osallistumisasteeni. Hetki oli epätodellinen istuessani autossa Ecuadorin vuoristossa italialaisia lauluja kuunnellen.
Saavuimme pitkän ajomatkan jälkeen Cuencaan ja Flavion äidin talolle iltayhdeksältä. Illallisen jälkeen kävimme suoraan lepäämään, jotta perjantaina pääsisimme lähtemään aikaisin kaupungille. Flaviolla on 10 nuorempaa sisarusta, joista näin viisi. Talossa vilisi ihania taaperoita, kissoja ja koiria. Flavion ompelijasisaren työhuone levittäytyi aina olohuoneeseen ja hän näytti meille muutamia luomuksiaan.
Katunäkymää Cuencassa.
Viehättävä sisäpiha Cuencan keskustassa.
Perjantaina kävimme aamusta toimittamassa erään Salinerito –tilauksen ja jalkauduimme tutustumaan Cuencan kauniiseen historialliseen keskustaan. Ihastuin kaupunkiin, sen mukulakivikatuihin, puisiin, värikkäitä taloja täplittäviin oviin sekä takorautaparvekkeisiin ja niiltä rönsyäviin kukkiin aivan päätä pahkaa ja päätin hyödyntää tilaisuuden ja jäädä kaupunkiin viikonlopuksi. Cuencan katedraali on todella kaunis. Se on yksi Etelä-Amerikan suurimpia, mutta toisin kuin monet muut katoliset katedraalit se ei ole täynnä pröystäileviä koristeita, vaan on ratkaisuiltaan yksinkertaisempi. Upeat lasimaalaukset ja kultainen, kaunis, monimutkaisesti kaiverrettu alttari ovat avaran tilan katseenvangitsijoita. Italialaisen marmorin lisäksi katedraalin ulkoseinää koristavat savesta muovatut yksityiskohdat. Kuulostaa hieman erikoiselta, mutta on todella kaunis yhdistelmä ecuadorilaista perinnettä ja tärkeän katolisen katedraalin loistoa. Ehdottomasti yksi vaikuttavimpia ja koostaan huolimatta tunnelmallisimpia kirkkoja, joissa olen vieraillut.
Lasimaalaukset ovat katedraalissa upeita.
Katedraali aukion laidalla.
Katedraali sijaitsee viehättävän, puita ja kukkia pursuavan aukion laidalla. Katedraalin vieressä myydään herkullista jätskiä ja aukiota ympäröivät kolonialistiset rakennukset, joiden liikkeistä löytyy Cuencan käsityöperinteen tuotoksia: upeita tekstiilejä, kultaa, hopeaa ja keramiikkaa. Kaupungin läpi virtaa Tomebamba –joki, jota kutsutaan myös nimellä matador – tappaja, sillä legendan mukaan joen pinta jatkaa nousuaan, kunnes joku hukkuu virtaan. Cuenca muistuttaa paljon eurooppalaista kaupunkia, sillä erotuksella, että Cuencan kadut ovat täynnä elämää, eivätkä eurooppalaisen steriilejä. Lapsia, kissoja, kanoja ja koiria kirmailee hedelmien, kaikenlaisten käsitöiden, leivosten ja paistettujen possujen seassa. Ihmiset tuuppivat ja juttelevat, syövät ja käyvät kauppaa myyjien huutojen ympäröimänä bussien kaahatessa ohitse tuhatta ja sataa. Liikennevaloja noudatetaan niin näin ja poliisin läheisyydessä kuljettajat kiskovat ripeästi turvavyöt kiinni välttääkseen sakot. Avolavat pursuavat ihmisiä ja vihanneksia sekä hedelmiä ja naiset vaappuvat raskaine, kauniisti brodeerattuine hameineen valtavat kantamukset selässään. Kengänkiillottajat reunustavat aukioita, jotka ovat täynnä kukkakauppiaita, joiden valikoima hehkuu kaikissa väreissä. Elämän määrä ja kirjo on uskomaton.
Laura ja Padre maistelevat ruusuvettä. Haju oli oksettava.
Kaikkea löytyy.
Cuencasta löytyy kattava valikoima ravintoloita sekä ihania, ihania kahviloita, joissa saa mahansa täyteen kaikenlaisia herkkuja. Söin viikonlopun aikana koko viikon edestä, herkkuja koko vuoden edestä. En viitsi luetella mitä kaikkea söin, lista olisi niin hävettävän pitkä ja aiheuttaisi varmaan hieman hämmennystä, että sain ahdettua itseeni niin valtavan määrän herkkuja niin lyhyessä ajassa. Perjantai-iltana olin muutaman tunnin ajan kyvytön liikkumaan, sain juuri ja juuri käännyttyä sängylläni kylkimakuulta selälleni. Päinmakuulla olemista en voinut edes ajatella –voitte kuvitella puisen lankun tasapainoilemaan ylikypsän vesimelonin päälle.
Torilla hakattiin paha pois kasvikimpuilla. Vähän kuin meillä vihta.
Fabian ja hedelmä X.
Minulla kävi todella hyvä tuuri hostellin kanssa. Valikoin matkaoppaan listasta muutaman ehdokkaan ja ensimmäisen vaihtoehdon ollessa – onneksi - täynnä, suuntasin seuraavaan. El Cafesíto olikin sitten oikea napakymppi, vaikka jouduinkin nimellisesti vaihtamaan toiseksi yöksi naapurihostelliin 21 tanskalaistytön täyttäessä Cafesíton. El Cafesíto on nimensä mukaisesti viehättävä kahvila hostellipalveluiden lisäksi. Paikan ilmapiiri on rauhallinen ja tuttavallinen, istuisin siellä helposti vaikka koko päivän lipittämässä kahvia jutellen ihanan henkilökunnan ja asukkaiden kanssa. En ole pitkään aikaan juonut niin hyvää kahvia ja joinkin sitä sitten aika monta kupillista. (Sain santsikupit ilmaiseksi J.) Cafesíton kokki Emma tekee aivan taivaallisen ihania brownieseja ja suklaakakkua, jota argentiinalainen Eze kuskasi minulle keittiöstä iltakahvin seuraksi. Aamupalaksi syömäni omeletti oli myös aivan omaa luokkaansa. Onneksi visiittini oli vain muutaman päivän.. En missään tapauksessa voisi työskennellä Cafesítossa, sillä muistuttaisin pian pullaa.
Jaoin rauhallisen dormin buenosaireslaisen Ezequielin (heprealainen nimi) kanssa, joka on kolmatta kuukautta reissussa ja työskentelee Cafesítossa yösijaa ja ruokailua vastaan. Erittäin hyvä diili: työ on pääosin kevyehköä ja ilmapiiri on erinomainen, samoin kuin ruoka. Lisäksi dormin sängyt ovat uskomattoman suuria ja mukavia. Jostain syystä vedän puoleeni äärettömän mukavia ja hauskoja buenosaireslaisia eli porteñoja. Mutta se tietysti sopii minulle J. Join Ezen kanssa ties kuinka monta kahvikupillista jutellen kaikesta mahdollisesta ja opetin hänelle espanjaa. Espanjaani tarttui taas muutama uusi Argentiinan espanjan ilmaisu. Puhetapani on tällä hetkellä aikamoinen sekamelska eri vaikutteita: chilenismoja, espanjalaisia sanoja, porteño slangia sekä Ecuadorin sierran ja Cuencan alueen tyypillisyyksiä. Eze lupasi tulla joksikin aikaa Salinakseen katsomaan minua ja työskentelemään Pablon ja muiden poikien kanssa, toivottavasti hän todella tulee!
Eze ja Cuenca street art.
Perjantai-iltana Cafesítossa oli pieni konsertti. Bändi oli oikeasti hyvä ja juttelimme Ezen ja Cafesítossa työskentelevän Henryn kanssa aina aamu kolmeen saakka –mukava, rento ilta. Lauantaina nousin kohtalaisen aikaisin pitkäksi venyneestä illasta huolimatta ja lähdin ihanan aamupalan jälkeen kohti Banco Centralin museota, jota useat minulle kehuivat. Aamupala venähti kahvikupin vaihtuessa kolmeen jäädessäni pahasti suustani kiinni Cafesíton suloisen Paulin kanssa. Matkalla museolle löysin kaksi antikvariaattia/kirjakauppaa, joissa minulla vierähti lähes tunti. Mukaan lähti aika monta kirjaa, joita sitten kanniskelin ympäriinsä hajoavassa muovipussissa. Seuraavaksi eksyin pieneen korugalleriaan, jonka puheliaan, omalaatuisen omistajan seurana vietin puolisen tuntia hänen työskentelyään seuraten. Sanoin lähettäväni CreArteWasin pojat hänen oppiinsa ja hän lupasikin mielihyvin opettaa heille korujen valmistusta.
Museo de Banco Centralissa oli etnografisen ja arkeologisen perusnäyttelyn lisäksi todella hyvä vesiteemainen valokuvanäyttely, joka koostui sveitsiläisen, ruotsalaisen ja ecuadorilaisen valokuvaajan töistä eri vuosikymmeniltä, eri puolilta Ecuadoria. Heti museosta lähdettyäni löysin pienen taidegallerian, jonka töitä gallerian omistajan lapset minulle esittelivät. Aivan ihana pieniä otuksia. Gallerian työt olivat voimakkaan värisiä katseenvangitsijoita ja olisin vienyt jonkun taulun mukanani, mikäli minulla olisi ollut jonkinlainen käsitys siitä, kuinka saan sen Suomeen asti. Eze kehui kovasti modernin taiteen museota ja vei minut sinne, mutta se oli sulkenut ovensa jo puoliltapäivin. Harmi, sillä olisin halunnut kovasti käydä katsomassa ecuadorilaisen, aluksi katutaidetta tehneen naistaiteilijan näyttelyn.
Lauantai sujahti todella nopeasti kaupungilla vaellellessa. Aivan liian nopeasti. Illalla istuin Ezen kanssa Cafesítossa ja myöhemmin lähdin cuencano Paulin ja kavereidensa kanssa tutustumaan Cuencan yöelämätarjontaan. Ilta oli harvinaisen hauska ja venyi aina aamuun saakka. Kello viisi hioin vielä jatkoilla salsataitojani kolumbialaisen valokuvaajan kanssa. Kaikenlaisiin tilanteisiin sitä päätyy. Olin ihme kyllä yllättävän hyvissä voimissa lähtiessäni paluumatkalle, joka osoittautui varsinaiseksi painajaiseksi.
Käyttöohjeet baarin vessassa.
Starttasin mielestäni hyvissä ajoin puoli yhdeksältä kohti terminaalia. Terminaalilla kimppuuni hyökkäsi puolitusinaa miestä, jotka halusivat myydä minulle matkan Guayaquiliin, Quitoon, Montañitaan, Cocaan, ties minne. Parkaisin haluavani Guarandaan ja yksi miehistä nappasi minua tiukalla otteella käsivarresta, toinen laukusta ja he kuskasivat minut Sucre Express –yhtiön tiskille. Minulle myytiin lippu Ambatoon kello 9.15 lähtöön ja lähdin tyytyväisenä etsimään matkaevästä. Flavio soitti kysyäkseen kuulumisia ja puhelun aikana minulle selvisi kaksi asiaa. Virhe yksi: väärä yhtiö. Sucre Express ei ole sieltä luotettavimmasta päästä ja nimestään poiketen ei kyllä todellakaan mikään pikavuoro, minkä päivän mittaan tulisin huomaamaan. Virhe kaksi: väärä kaupunki. Riobamba on Ambatoa lähempänä. Hienoa. Noh, ei tietysti mikään yllätys, että gringalle myydään Riobamban sijasta hintavampi lippu Ambatoon.
Cuencan kaunis keskusaukio.
Laiturille pääsemiseksi tarvitaan kymmenen sentin kolikko. Voitte arvata, että minulta ei kyseistä kolikkoa löytynyt, kun kello 9.10 pyrin laiturille. Muistin, että täpötäydessä repussa housujeni taskussa on kaksi tällaista kolikkoa ja päätin hetken vaihtoehtoja punnittuani kaivaa housut ja kolikot. Tyhjensin siis reppuni tyynesti kaiken kansan silmien edessä, alushousut sun muut, vain löytääkseni kaksi viiden sentin kolikkoa. Tässä vaiheessa hermoni alkoivat pettää. Tungin kauheaa vauhtia tavarat takaisin reppuun ja en sitten tietenkään saanut vetoketjua suljettua. Olin aika uupunut yöunien jäätyä väliin ja kirosin itsekseni suomeksi taistellessani repun kanssa. Väsyneenä ja kiireessä kanssamatkustajien silmien edessä vaatteiden viikkaaminen ei huvittanut. Sain tavarat jotenkuten sullottua reppuun ja siirryin ostamaan muutaman keksin, jotta saisin tarvittavan kolikon. Ystävällinen myyjätäti sai mieleni hieman paremmaksi, mutta minun vaivalla hankkimallani kolikolla portista samaan aikaan tunkeva nainen ei. Kömmin bussiin ja paikalleni, asettelin tavarani ja valmistauduin nukkumaan, kun viereeni istui mies. Pahalta haiseva mies.
9.20 bussi seisoi vielä laiturilla, pahan hajuinen mies tunki minun puolelleni ja aloin olla aika valmis palaamaan Suomeen ja busseihin, jotka lähtevät ajallaan, joissa vierustoveri pysyy omalla puolellaan ja joiden matkustajat eivät tuijota minua. En uskaltanut nukkua, koska pelkäsin jonkun varastavan tavarani ja edellisen yön kestänyt juhlinta alkoi painaa pahentaen hermostuneisuuttani. Nukkuminen oli lisäksi mahdotonta, koska istuin hieman vinossa pahan hajuisen miehen nojatessa reilusti minun puolelleni. Edessäni istuva nainen romautti tietysti tuolinsa makuuasentoon liiskaten eväsjogurttini. Laskin kymmeneen ja sataan ja hengitin monta kertaa oikein syvään.
Pääsimme lopulta matkaan vain pysähtyäksemme hetken kuluttua ottamaan lisää matkustajia. Seisoimme varmaan kymmenen minuuttia ennen kuin jatkoimme matkaa – pysähtyäksemme taas. Minulle alkoi valjeta, että matka saattaisi kestää hieman odottamaani pidempään. Bussiin nousi erilaisia elimistön puhdistuslitkuja kauppaava mies, jonka esitelmöinti riisti hermojani kovasti ja kaivoin suomalaisen sim-korttini lähettääkseni muutaman tekstiviestin. Sim-kortti sitten tietysti luiskahti kädestäni ja tippui tuolin ja seinän väliin. Tungin epätoivoisena käteni ahtaaseen rakoon ja kopeloin kaikkea sitä kuvottavaa, mitä sinne oli aikojen saatossa tippunut löytääkseni sim-korttini. En voinut kuin nauraa, kun minulle käsikopelolla valkeni kuinka monta sim-kortin mentävää pikku rakoa löytyi. Lisäksi totesin käteni polttamalla, että penkkini alla on varsin kuuman lämmitin/tuuletin/jokin härveli. Tämä tuli myöhemmin lisäämään matkani epämukavuutta huomattavasti. Kaivelin penkin ja seinän väliä varsin kauan ja väänsin itseni hyvin epämukavaan asentoon katsoakseni tuolini alle ja saadakseni käteni jokaiseen koloon. En meinannut saada päätäni enää ylös, kiitos edessäni olevan istuimen selkänojan ja olin uupumukseltani itkeä. Pahan hajuista miestä ahdinkoni ei näyttänyt hetkauttavan, mutta käytävällä seisovaa miestä kyllä nauratti kovasti. Olin jo aivan epätoivoinen ja kirosin tyhmyyttäni ja kömpelyyttäni ja määräsin itselleni ties minkälaisia rangaistuksia. Ihme kyllä takanani istuva nainen löysi sim-korttini lattialta. Olisin voinut halata häntä, niin kiitollinen olin.
Cuencan kukkatarjontaa.
Matka jatkui epämukavissa merkeissä. En uskaltanut nostaa tavaroitani hattuhyllylle, koska pelkäsin jonkun vievän ne. Nyssykkäni veivät lähes kaiken jalkatilan ja jouduin jännittämään jalkojani estääkseni tavaroita luisumasta mutkaisilla teillä. Penkkini alla oleva härveli paahtoi kuumana ja pelkäsin sen sulattavan muovipussin tai ainakin tuliaiskeksien suklaan. Pahan hajuinen mies jatkui oleskeluaan minun penkilläni ja elokuvana pyöri Parfyymi, jossa on harvinaisen oksettavia kohtauksia. Olin uupunut ja huonovointinen ja vartaloani särki vino asento ja jalkojen jännittäminen. Kuorin vaatekerroksia päältäni ja yritin nukkua pää kolisten vasten ikkunaa, jota reunustavat syödyt purkat kontribuoivat kiitettävästi huonovointisuuteeni.
Iltapäivällä bussin henkilökunta ilmoitti, että pysähtyisimme lounaalle. Mieleni teki karjua, että tuolla työsuorituksella ei kyllä mitään lounasta oltu ansaittu. Tauko kuitenkin tarjosi pääsyn vessaan ja hetkeksi ulos tukahduttavasti bussista ja pahan hajuisen miehen vierestä. Tauon aikana vierustoverini oli hankkinut pienen kasvin, joka matkusti hänen polvillaan oksien heiluessa sylissäni. Eräässä tiukassa mutkassa nukkuvan miehen ote tietysti herpaantui ja kasvi tippui levittäen mullat tavaroideni ja jalkojeni päälle.
Soitin alkumatkasta pienen valituspuhelun Pablolle saadakseni hieman myötätuntoa, jota krapulaiselta ystävältäni ei juuri herunut. Pablo oli Quitossa ja sovimme, että hän odottaisi minua Ambatossa, jotta voisimme kulkea loppumatkan yhdessä. Matkan jatkuessa ja jatkuessa aloin epäillä, ehtisinkö järkevään aikaan Ambatoon ja soitin Pablolle, joka olikin edelleen Quitossa. Ei hyvä. Pablo taivutteli minut kuitenkin tulemaan Ambatoon asti ja odottamaan häntä, silläkin uhalla, että camionetoja Cuatro Esquinasista Salinakseen ei ehkä enää olisi. Saavuin Ambatoon, otin taksin keskustaan ja söin myöhäisen lounaan. Syötyäni olin hieman paremmalla tuulelle, mutta kaduin jo syvästi, että päätin odottaa Pabloa. Pablo saapui onneksi pian ja otin taksin terminaalille, jotta saisimme istumapaikat. Noh, bussejahan ei tietenkään enää ollut. Ihme kyllä sain hillittyä hermoni ja puristettua jopa hymyn enkä räjähtänyt Pablolle, joka kyllä ymmärsi olla ihan hiljaa. Otimme siis taksin ylös Guachichicon pysäkille. Odotimme ja odotimme ja bussia ei kuulunut. Lopulta liikenneympyrästä kaarsi bussi ja pysäkillä odottavat ihmiset lähtivät rynnimään kohti ovea päästäkseen kyytiin. Arkana suomalaisena en tietysti pärjännyt tuupinnassa, mutta mahduin kuitenkin bussiin.
Taivas oli kaunistakin kauniimpi Ambatossa.
Reilu puolitoista tuntia heiluin muutaman ihmisen väliin puristuneena milloin mistäkin kiinni pitäen bussin huristellessa rankkasateessa huimaa vauhtia pimeillä vuoristoteillä. Olen kiitollinen, etten pimeydeltä nähnyt tarkemmin bussin heittelehtiessä tienpientareilla ohittaessaan muita kulkijoita maanvyöryjen tukkimilla teillä. Odotimme rankkasateessa Cuatro Esquinasissa ja onneksemme parinkymmenen minuutin odotuksen jälkeen saapui auto, joka otti meidät kyytiin ja vei Salinakseen, tosin todella törkeää hintaa vastaan. Olin niin väsynyt ja kylmissäni, että maksoin kiskurihinnan sen sijaan, että olisimme jääneet odottamaan mahdollista seuraavaa autoa. Olin kuitenkin sen verran ärsyyntynyt, että vastailin vain lyhytsanaisesti ja varsin töykeästi kuskin kysymyksiin. Tie Salinakseen oli monelta kohtaa lähes katki maanvyöryjen takia, mutta matka sujui ripeästi ja pääsin lopulta kömpimään teekupin kanssa sänkyyn.
Viikonloppu Cuencassa oli katastrofaalisesta paluumatkasta huolimatta todella mahtava: hyvää ruokaa, vaeltelua kauniissa kaupungissa, kirjoja ja ennen kaikkea uusia ystäviä ja tuttavuuksia. Mikäli vain tilaisuus tulee, lähden ehdottomasti toiselle visiitille.
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Notte italiana, menestyksen makeutta ja uupumus
Kaunis Baños
Salinaksessa on tosiaan viisi ihanaa italialaista vapaaehtoistyöntekijää: Alice, Anna, Alessandro, Mauro ja Dario. Heidän lisäkseen Ecuadorissa on ainakin 20 muuta italialaista, jotka ovat kaikki saman järjestön kautta hommissa. Italialaiset lähtivät jo perjantaina puolilta päivin viikonlopun viettoon ensin Ambatoon ja sitten lauantaina Bañosiin. Minä starttasin Julianan kanssa kohti Bañosia lauantaina heti aamusta. Bussimatka meni hetkessä jutellessa ja saavuimme Ambatoon siinä aamukymmenen maissa. Tapasimme italialaiset ystävämme ja heidän noin kaksikymmentä italialaista ystäväänsä ja suuntasimme yhdessä aamupalalle. Hedelmäsalaatin, kahvin ja suklaakakun jälkeen olin aika tyytyväinen J
Hauska teksti: emme ole kiinalaisia, mutta meillä on tarjouksia
Kävimme Julianan kanssa Ambatossa kampaajalla (oli jo aikakin!) ja italialaisten kerättyä kamppeensa suuntasimme kohti Bañosia. Italialaisia oli Ambatosta, Tenasta ja Puerto Lopezista ainakin. Onneksi mukana oli todella ihana espanjalainen Ana ja Juliana, niin en jäänyt ihan jalkoihin italialaisten kanssa. Bañosissa söimme herkulliset vegehampurilaiset ja pyörimme katsomassa kirkkoa ja vesiputouksia. Siirryimme puistoon nauttimaan alkuillan auringosta ja siemailemaan hieman olutta. Juttelimme Italiasta, Espanjasta, Buenos Airesista ja Suomesta. Kumosin aikamoisia luuloja Suomesta! Poliisi hääsi meidät pian puistosta kaljoinemme ja vaeltelimme Bañosin keskustassa kunnes nälkä yllätti ja jakauduimme eri puolille syömään. Löysimme Pablon ja muutaman muun Salineron ja jatkoimme heidän seurassaan iltaa. Kävimme ottamassa muutamat Pajaro Azul hömpsyt katukioskista, kunnes poliisit tulivat jo toistamiseen häiritsemään julkista juopotteluamme. Tanssimme varsin villisti aina aamukahteen ja aamukolmelta olimme jo bussissa kohti Ambatoa. Ilta vilahti huippuvauhtia!
Hampurilaisia odottamassa Ana, Juliana ja Alessandro
Juliana, Ana, Anna, Alessandro, Alice, Aurora. Aika monta A:ta :)
Sunnuntaina nukuimme pitkään ja kävimme Julianan ja espanjalaisen Anan kanssa syömässä hyvän lounaan. Lähdin Pablon kanssa jo takaisin Salinakseen, Ana suuntasi takaisin rannikolle ja Juliana jäi vielä hetkeksi italialaisten kanssa Ambatoon. Salinaksessa join kupin kahvia Pablon kanssa ja ryhdyin töihin viimeistelläkseni vuosiraportin kommenttien mukaiseksi. Kirjoittelin Pablon luona yömyöhälle ja tappelin Salinaksen todella raivostuttavan netin kanssa lähes 40 minuuttia kököttäen ulkona Funorsalin toimiston vieressä. Väänsin jo itkua, kun sähköposti ei auennut ja en saanut mitään lähetettyä ja kurkku oli kipeä ja kaikki huonosti. Taas toivotettiin Ecuador sinne minne ei aurinko paista.
Agua Santa.
Tiistaina vietimme JES IV kurssin päätösjuhlaa. Valmistelimme tilaisuutta Janethin kanssa kauhealla kiireellä kaikkien muiden hommien ohella. Kirjoitin puheen maanantai-iltana flunssa- ja antibioottitokkuraisena ja nukahdin kesken harjoittelun. Kävimme Flavion kanssa varsin tiukan keskustelun vaatetuksestani, sillä kieltäydyin laittamasta lyhyttä hametta, joka olisi kuulemma ollut ainoa oikea vaihtoehto. Seksismiä ja machismia, en varmana laita. Noh, oikeasti olisin mielelläni laittanut korkkarit ja mekon, mutta koska vaatevarastoni on aika suppea ei tähän ollut mahdollisuutta. Ja Salinaksen lämpötila ja kuran määrä eivät salli tällaista. Ihme kyllä juhla sujui todella hyvin. Oppilaat saapuivat paikalle hyvissä ajoin, yliopiston vieraat sopivasti hieman myöhässä, jotta ehdimme laittaa hiukset ojennukseen ja seurustella vieraiden kanssa. Paikalla oli myös Guarandalainen pizzaleipuri kaverini José, jota en aluksi lainkaan tunnistanut. Oli todella hauska nähdä häntä ja juttelu hänen kanssaan sai minut sopivasti rentoutumaan.
Oppilaita odottamassa Clausuran alkua.
Yliopistolta saapuivat itse rehtori, maataloustieteellisen tiedekunnan dekaani ja varadekaani sekä yliopiston yrittäjyyskeskuksen edustajia. Padre Antonio saapui hieman myöhässä, mutta ehti kuitenkin paikalle. Olin todella liikuttunut ja nieleskelin kyyneliä, koska olin niin ylpeä oppilaistamme. Puheeni meni nappiin ja sain todella paljon kiitosta kauniista sanoistani. En ollut aluksi uskoa, että olin onnistunut niin hyvin sanankäänteissäni, ennen kuin suunnilleen kaikki osallistujat olivat erikseen käyneet kiittämässä minua. Olen oikeastaan aika ylpeä tästä, sillä jännitin puhetta aika lailla. Näin jälkikäteen ajatellen, en tosin ole ihan varma oliko mikrofoni päällä.
Suukottelen jo hyvin tottuneesti dekaanien ja rehtorien kanssa ja hymyilin kuvassa jokaisen kainalossa. Olin muutenkin todella tyytyväinen ja iloinen juhlan jälkeen, kun sain vielä pienen lisäilouutisen. UEB:n rehtori oli kysynyt Funorsalin pomolta, mikäli he saisivat ryöstää minut mukaan Bolívarin karnevaaliperinnettä koskevaan projektiinsa. Tiedä sitten mikä oli taustalla: loistavat puhelahjani vai sykähdyttävä ulkonäköni. En ole oikein vielä selvillä siitä, mistä projektissa todella on kyse, mutta tarjous on mielenkiintoinen, oli kyse lähes mistä tahansa. JES on tietenkin ensisijainen täällä ollessani, mutta aion aikatauluttaa myös yliopiston projektin viikko-ohjelmaani - vaikka se tietäisi lisää iltahommia.
Maataloustieteellisen varadekaani onnittelemassa Juanaa.
Keskiviikkona kävin aamulla keskustelemassa Damianin opettajan kanssa hänen heikosta koulutyösuorituksestaan. Isosiskon roolini alkaa olla jo aika huvittavissa mitoissa. Nauroimme taas illalla Yolandan ja Damianin kanssa kippurassa tapahtumille. Asia kuitenkin saatiin hoidettua pois päiväjärjestyksestä.
Viikot sujahtavat täällä niin supernopeasti, etten pysy tahdissa mukana. Puhun eilisestä kun tarkoitan toissapäiväistä ja luulen torstaita tiistaiksi. Taas on päästy perjantaihin ja tällä kertaa viikonloppu todella on tulee oikealla hetkellä. Työviikko on ollut aika rankka ja jatkuva taistelu internetin kanssa saa minut hulluksi. Lisätaistelua olen käynyt äidin lähettämään pakettiin liittyen. Olen alkanut epäillä, että tullimiehet ovat syöneet herkkuni ja nyt he yrittävät viivytys taistelulla väsyttää minut, jotta luovuttaisin. Mutta kolme puhelua, seitsemän sähköpostia ja yksi turha postivierailu eivät vielä saa minua luovuttamaan. Hyvin epäecuadorilaiseen tapaan karjuin tänään asiakaspalvelijalle ja kirosin vahingossa väliin suomeksi. Onneksi olin yksin toimistossani, kun purskahdin lopulta itkuun. Olo on nyt sellainen, että pienikin vastoinkäyminen saa henkisen hyvinvointini horjumaan. Ei kauhean hyvä olotila olla täällä. Ajattelin laittaa puhelimen pois päältä ja sulkeutua viikonlopuksi omaan loistavaan seuraani, etten vahingossa hermostuksissani käy kenenkään kimppuun.
Tällaista tänään ja menneellä viikolla. Aika vaihtelevia mielialoja.
Jotenkin aivan superuupunut Aurora
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)





