Äkkilähtöjä ja serkkuja

Päätimme perjantai-iltana Andrean ja Damianin kanssa lähteä lauantaipäiväksi Ambatoon, kun lasten serkku (näitä sukulaisia on täällä joka käänteessä, kaikki on serkkuja/tätejä/setiä) tarjosi kyydin. Lähdimme siis pirteääkin pirteämpinä lauantai-aamuna kello 6.00 kohti Ambatoa. Krapulainen matkaseura aiheutti muutamia pahoinvointipysähdyksiä, mutta muuten matka sujui oikein mukavasti, huolimatta siitä, että auto oli (taas) aivan täyteen pakattu.

Saavuimme Ambatoon puoli kahdeksan maissa ja menimme tädin (näitä riittää) luo aamiaiselle. Kymmenen maissa pääsimme lopulta jatkamaan matkaa herkullisen aamupalan jälkeen. Pyörimme ostoskeskuksessa ja kävimme etsimässä matikan lisätunteja lasten serkulle Jessille. Tässä vaiheessa mukana oli jo neljä eri serkkua.

Ambato ja Tungurahuan provinssin lippu

Teimme pienen kierroksen Ambaton keskustassa ja lähdimme bussilla huristelemaan serkkujen (lisää!) luo lounaalle. Kiipesimme hieman kauemmaksi keskustasta ja saavuimme kolmen siskoksen opiskelijakämpälle. Täällä Ecuadorissa lounas on päivän suurin ja tärkein ateria. Ensin syödään keitto, jonka jälkeen tulee vielä annos kanaa/lihaa ja riisiä ja/tai perunaa jossain muodossa. Söimme siis hyvän lounaan ja suunnittelimme retkeä rannikolle, yhden serkku-tytön poikaystävän loma-asunnolle. Kuulosti varsin houkuttelevalta muutama päivä playalla!

Lähdimme vielä hieman Ambaton ulkopuolella sijaitsevaan Quisapinchaan tarkastamaan nahkatuotevalikoiman. Paikka on tunnettu juuri nahkatuotteiden valmistuksesta ja hinnat ovat varsin kohtuullisia. Takkihan sieltä tarttui mukaan. Saa alkaa tehdä tilauksia superhalvoista kauniista nahkatuotteista. Laskettelimme takaisin Ambatoon ja pysähdyimme vielä ihailemassa maisemia ja vähän jaloittelemassa.

Ecuadorin sisarukseni ja serkkuni

Paluumatkan Salinakseen teimme aivan uskomattomassa sumussa. En nähnyt yhtään mitään, kuljettajamme ilmeisesti muutaman metrin. Onneksi tiet on aika hyvin merkattuja ja autojen ajovalot näkyivät jotenkuten. Ajoimme aivan sokkoina autojonon hännillä, kun takaamme ajoi hirveää vauhtia bussi, joka lähti ohittamaan! Jopa matkaseuralaiseni olivat tästä pöyristyneitä. Bussi paineli ohi, kiilasi muutaman auton edelle ja pysähtyi jättämään matkustajia. Ja sama uudestaan: kauheaa vauhtia ohittamaan täydessä pimeydessä ja sumussa ja törkeä kiilaus autojonoon. Huh huh. Ei kyllä tee mieli käyttää bussia!

Kauniin Chimborazon lumipeitteinen huippu

Sunnuntaiaamuna menimme aamiaisen jälkeen messuun. Koko kylä kokoontuu sunnuntaisin kirkonmenoihin ja kylän keskusaukiolla kävi kova vilinä. Koko ajan sai olla tervehtimässä jotakuta. Tällä kertaa oli San Boscon, eli nuorten pyhimyksen päivä. Teimme pienen lenkin kylän läpi kulkueessa, jossa soitettiin ja laulettiin. Siellä taapersimme aasien ja hevosten ja laamojen keskellä.

Suolakaivokset vasemmalla

Lähdimme Andrean kanssa pienelle kävelylle katsomaan kylän suolakaivoksia, jotka ennen olivat ainoa tulonlähde. Pienissä poteroissa haudotaan vettä jota sitten vielä keitetään ja näin saadaan suola erotettua. Nykyisin suolakaivoksen tuotanto menee lähinnä eläimille. Paluumatkalla vastaan tuli Andrean poikaystävän serkku, jonka mukana lähdimme pienelle kierrokselle läheiseen kylään ja sitten vielä Guarandan kautta takaisin Salinakseen. Salinaksen ja lähikylien sekä Guarandan väliä ajavat pick-upit, joiden kyytiin hypätään ja maksetaan matkan mukaan. Saimme lähteä Pepen seuraksi ja näimme taas todella kaunista ympäristöä ja maalaiselämää. Naisia valtavien kantamustensa kanssa, perunapeltoja aivan loputtomiin, lehmiä, lampaita, koiria, aaseja taakkoineen. Ja tietysti uskomattoman suloisia pikkuintiaanilapsia, jotka tuijottivat herkeämättä takapenkiltä uskaltamatta sanoa sanaakaan.

Suolakaivosten neitsytpyhimys

Oikein mukava viikonloppu siis, paljon uusia tuttavuuksia ja maisemia. Nyt pannukakun tekoon!

Aurora

JES - Jóvenes Emprendedores de Salinas

Tulin tänne Salinakseen vapaaehtoiseksi työskentelmään nimenomaan JESin parissa. JES eli Jóvenes Emprendedores de Salinas eli Salinaksen nuoret yrittäjät on (pääosin) nuorille suunnattu yrittäjyyskoulutuskurssi. Nyt on meneillään JES 4, joka loppuu helmikuun toisella viikolla ja JES 5 olisi tarkoitus saada käyntiin maaliskuun lopulla.

JES on Escuela de Formación Empresarial de Salinaksen (Salinaksen kaupallisen koulutuksen koulu) kurssi. Itse koulu on käytännössä yhtä kuin JES kurssit, mutta tarkoitus on vahvistaa koulun asemaa muun muassa myymällä koulutusta eri tahoille, Ecuadorin valtiolle, kunnille, yrityksille ja järjestöille.

Nykyinen JES eli JES 4 alkoi elokuussa, jolloin Johanna oli täällä Salinaksessa aloittamassa kurssin. Kurssi koostuu viidestä jaksosta, joista nyt on meneillään viimeinen, rahoitusta käsittelevä jakso. Muut jaksot käsittelivät unelmointia ja suunnittelua, johtamista, laskentatoimea ja muuta yrityksen hallintoa sekä liiketoimintasuunnitelman luomista. Tarkoituksena on vielä käydä läpi oppilaiden tekemät liiketoimintasuunnitelmat, tehdä pieni ekskursio sekä pitää lopetusjuhlallisuudet.

JESin tarkoituksena on ensinnäkin vahvistaa kurssilaisten itsetuntoa ja voimaannuttaa heitä uskomaan omaan mahdollisuuteensa vaikuttaa elämänsä kulkuun. Kurssilla käydään tietenkin myös läpi liiketalouden ja yrittäjyyden perusasioita. Pienyrittäjyys voi tuoda kivasti lisätuloja perheille ja näin ollen siihen halutaan kannustaa. JES on suomalaisten Mikan ja Timon käynnistämä projekti ja nyt ollaan todella päästy jo neljännen kurssin loppuun. Projektin synnystä ja alkutaipaleesta voi lukea lisää Keep it simple ja sovella blogista.

Arkipäiviä

Alkuviikko meni ripeästi töiden parissa. Olen vielä vähän pihalla kaikesta, mukaan lukien omat tehtäväni, joita ecuadorilaiseen tapaan ei tietenkään ole millään lailla määritetty. Työpäivät ovat aamukahdeksasta kuuteen, eli oikeastaan koko valoisan ajan. Muutenkin elämä ajoittuu valon mukaan: päivä alkaa siinä aamukuuden maissa ja päättyy iltaseitsemältä (paitsi JES tunnit!). Yhdeltä on tunnin mittainen lounastauko. Ihmiset ravaavat täällä toimistossa varsin iloisesti huoneesta ja tapaamisesta toiseen ja tunnelma on rennohko. Funorsalin työntekijät ovat yllättävän täsmällisiä, olin odottanut paljon suurpiirteisimpiä aikatauluja.

Tähän mennessä suurimmaksi kiusaksi on osoittautunut sisälämpötilat. Toimistossamme on aivan järkyttävän kylmä. Ulkona saattaa auringon paistaessa olla viitisentoista astetta, mutta istun täällä toimistolla laskettelutakki päällä, kädet aivan harmaina kylmästä. Johanna (hän oli tällä vuosi sitten vapaaehtoistyössä) varoitti minua kylmyydestä, mutta en osannut kuvitella, että voisi olla näin kylmä! Nytkin päällä on aluspaita, lämpöalusasu, pusero, fleece, iso huivi ja tosiaan laskettelutakki. Ja tietysti hanskat. Lämpöalusasu on ihan must ja ostoslistalla on villapaitoja, -ponchoja ja -huopia. Janeth lähti juuri hakemaan jostain lämmitintä tänne toimistoomme! Hurraa! Hurraa!

Maanantai, tiistai ja keskiviikko ovat varsin pitkiä päiviä, kun JES tunnit venyttävät työt aina iltayhdeksään saakka. JES tunnit ovat kuitenkin ehdottomasti suosikkejani. Tällä hetkellä tunneilla käy vain seitsemästä kymmeneen oppilasta, mikä on ollut varsin suuri pettymys. Tavoitteena on ollut noin 20 hengen kurssit. Oppilaat ovat kuitenkin ahkeria ja motivoituneita ja heidän työskentelyään on ilo seurata. Oivaltamisen hetket ovat parhaita! Tunneilla on hyvä tunnelma: kanssaopiskelijoille nauretaan ja heitä kannustetaan. Monet tulevat pitkänkin matkan takaa tunneille ja eräällä tytöllä on lapsi mukana (kulkee kätevästi selässä huivilla sidottuna). Uskomattoman suloinen pieni intiaanivauva! Ja jaksaa vielä olla ihan hiljaa tunneilla, vaikka on varmaan noin kuukauden ikäinen. Toin tuliaisiksi JES kurssilaisille Geisha-suklaita ja vauvan äiti repi konvehtien käärepapereista kultaiset viuhkakuviot irti, jotka asetti vauvan poskipäille koristeiksi.

Keskiviikkona laskeuduimme Guarandaan paikallisen yliopiston järjestämille maataloustuotemessuille. Salinaksen Salinerito tuotemerkiltä oli myynnissä juustoja, suklaata ja villalankoja. Kauppa kävi oikein hyvin! (Jos joku neulomisintoinen haluaa, niin täältä saa oikein kauniita ja laadukkaita lampaan-/alpakanvillalankoja 1,25-2,96 USD hintaan.) Meitä oli aika sekalainen sakki Salinaksesta: muutamia eri-ikäisiä salineroja, minä ja italialainen Carlos, joka muistuttaa hieman joulupukkia. Olimme varmaan aika näky, kun pyörimme myyntipöydän takana. Tutustuin jo hieman paremmin muutamiin muihinkin kyläläisiin ja lupauduin myös englannin opettajaksi. Kiirettä pitää.

Messuilla tapasimme muutamia Bolívarin yliopiston edustajia ja sovimme seuraavasta tapaamisesta koskien Salinakseen suunniteltavaa tutkintoa. Mielenkiintoista seurata suunnitelman etenemistä, aika kunnianhimoinen hanke, mutta molemmilla puolilla tuntuu riittävän tahtoa sen toteuttamiseksi. Olen pienoinen riemun aihe myös yliopiston edustajille, mutta hyvä vain jos vähän hymyilemällä edistän Salinaksen asiaa.

Universidad Estatal de Bolívarin rehtori ja agroindustria -laitoksen johto.

Keskiviikkoiltana odottelimme turhaan kurssilaisia saapuviksi. Kuljetuksen kanssa on valitettavasti ollut ongelmia, liekö syynä sade vai jokin muu, en tiedä. Vain kolme oppilasta saapui paikalle, joten tunnit peruttiin ja lähdimme Janethin ja hänen poikaystävänsä Samuelin kanssa Funorsalin pick-upilla viemään yhden oppilaan, Juanan, kotiinsa Natahuan kylään. Nousimme pimeitä, mutaisia, sumuisia teitä ja neliveto oli kyllä ainoa vaihtoehto. Haluaisin oppia ajamaan niin! Noin vain valtavan mutakasan yli/läpi, puolittain ojan kautta mikäli tarpeen! Teimme matkaa ylöspäin noin 40 minuuttia ja palasimme hieman reippaammin. Aiemmin oppilaat kulkivat tämän matkan jalan!

Olosuhteet ovat kyllä aikamoisia. Tie Natahuaan oli aivan toivoton, syviä mutauurteita. Ajaessa sai olla todella tarkkana, sillä urat vievät kuinka sattuu ja auto painui välistä syvälle liejuun. Kävimme kerran aivan tien reunalla kun auto lähi liukumaan mutaurassa ja olen todella iloinen, etten pimeydeltä nähnyt minkälainen pudotus siellä odotti. Huh huh. Tällaisia arkiviikkoja siis!

Viikonloppurientoja ja elämän menoa

Salinas on pieni kylä, joka vielä 40 vuotta sitten oli vain kokoelma olkikattoisia savimajoja. Salinaksen nimi tulee alueen aiemmasta tulonlähteestä, eli suolakaivoksista. Nykyään tässä alle tuhannen asukkaan kylässä valmistetaan muun muassa juustoja, jogurttia, lihatuotteita, hilloja, pastaa, erilaisia säilykkeitä, teetä, jalkapalloja, suklaata, turrónia, kuivataan sieniä ja värjätään sekä valmistetaan lankoja lampaan ja alpakan villasta. Kadut vilisevät koiria, kukkoja, kanoja, lehmiä, aaseja, laamoja ja hevosia. Oikea allergikon paratiisi! Koirat ja kukot pitävät uskomatonta meteliä öisin, ensin mainitut illan ja alkuyön, jälkimmäiset aloittavat aamuyöstä.

Kävimme syömässä possua, etualalla Damián.

Isäntäperheeni on hyvin vauhdikas ja valloittava. Lapset Damián, 14, ja Andrea, 19, ovat suloisia ja äiti Yolanda todella herttainen. Halauksia ja kiusantekoa riittää. Poikarukka jakaa kanssani kylpyhuoneen ja joutui siis heti ensimmäisenä yönäni aikamoiseen höykytykseen.

Viikonlopuksi lähdin koko konkkaronkan mukana Riobambaan. Andrea opiskelee Riobambassa ja nukuin hänen asunnossaan. Viisi serkusta jakavat asunnon ja kulut ja pitävät seuraa toisilleen. Ecuadorilaiset ovat hyvin perhekeskeisiä ja serkukset ovatkin aina viikonloput kotonaan.

Vähän pelotti. Andrea vieressä.

Riobamban kolonialistien keskusta on kaunis ja kaupunki eloisa. Markkinat levittäytyvät kaduille ja kaikkea löytyy. Kävimme pienessä kylässä noin 15 minuutin ajomatkan päässä Riobambasta. Kipusimme kauniille näköalapaikalle ja ajoimme pelottavalla teleféricolla katsomaan maisemia. Maistoin cholaseja eli pieniä hillolla täytettyjä leivonnaisia.

Paluumatkalla sain ihastella Chimborazoa.

Katrin ohjeen (koski alun perin viisaudenhampaan poiston jälkeistä aikaa) mukaan otin alussa ”reippaan asenteen syömiseen” (jäätelöt, cuyt sun muut) mutta päästyäni taas jaloilleni olen ottanut huomattavan paljon rauhallisemmin. Toteuttamani kertarysäys bakteerikantaan ei ollut kovin menestyksekäs, joten vaihdoin taktiikkaa: vähän ja varoen. Isäntäväkeni naureskelee minulle, mutta suhtautuu kyllä todella hyvin nakerteluuni. Juon kovasti teetä ja aina tilaisuuden tullen haen kaupasta pullotettua vettä. Hautaudun kohta näihin pulloihin!

Aurora

Suuntana Salinas!

Lähdin keskiviikkoaamuna kohti Salinasta Flavion kyydillä. (Flavio on Funorsalin, eli työpaikkani, sub director ja näin ollen siis myös pomoni. Lisäksi asun Flavion luona. Myöhemmin vielä lisää Flaviosta ja hänen perheestään.) Kyyti Salinakseen oli iloinen yllätys, sillä reilu viiden tunnin bussimatka ja sitten reilu tunnin matka kulkuneuvolla X eivät suoranaisesti houkutelleet, kun matkatavaraa oli se 36kg. Hyppäsin siis tyytyväisenä kyytiin hostellini läheltä. Emme kuitenkaan suinkaan suunnanneet suoraan kohti Salinasta, vaan ensin olisi tiedossa muutama kokous. Suoraan asiaan siis, sopivasti vaelluskengät ja farkut jalassa ja naama täysin meikitön. Jes.

Ensimmäinen tapaaminen oli arkkitehtitoimistolla. Kävimme läpi uuden kurssikeskuksen piirustuksia ja rahoitusta. Tapaaminen oli hyvin mutkaton: kävimme vain ripeästi läpi asioita ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Arkkitehtitoimiston jälkeen siirryimme Ecuadorin sosiaalisen kehityksen ja yhteistyön ministeriöön (järkyttävä käännös, kyseessä siis Ministerio de Cooperacion y Desarrollo Social). Meinasin purskahtaa itkuun, kun tajusin olevani menossa ministeriöön tapaamiseen farkuissa, vaelluskengissä ja fleecessä. Pieniä yllätyksiä. Noh, ei muuta kuin hiukset ja vaatteet ojennukseen ja rillit päähän. Ministeriön tapaaminen kuitenkin peruuntui ja huokaisin puolittain helpotuksesta, puolittain harmista.

Matka Quitosta Ambaton kautta Salinakseen sujui ripeästi. Ajelimme hyvää vauhtia ja ohitimme erilaisia pienempiä ja suurempia kaupunkeja ja kyliä. Yksi kylistä oli erikoistunut jäätelöön ja kadut olivat aivan täynnä jäätelöbaareja. Hieman ennen Ambatoa pysähdyimme nappaamaan jätskit. Mietin hetken kannattaako, mutta päätin ottaa riskin. Oli kyllä hyvää kookosjätskiä! Ambatossa söimme lounaan. Päätin jo toistamiseen ottaa riskin ja maistaa ecuadorilaista erikoisuutta cuyta eli marsua. Cuy oli ihan hyvää, mutta kuten ruoka muutenkin täällä, aivan järkyttävän suolaista!

Ambatosta lähdimme viimeiselle etapille kohti Salinasta. Nousimme aina 4200 metriin saakka ja ihastelin tuprauttelevia tulivuoria, vicuñoja sekä polveilevia rinteitä. Otin päivän kolmannen riskin ja pysähdyimme täyttämään vesipullot vuorilta laskevalla vedellä. Vesi oli todella raikasta, mutta voi tietysti olla, että kannan nyt mukanani jotain pikkukaveria. Muutaman tunnin ajon jälkeen mutkan takaa tuli näkyville Salinas. Itse ajomatka Quitosta Salinakseen kesti reilu neljä tuntia.

Tapasin heti Flavion vaimon Yolandan ja pojan Damianin. Tytär Andrea opiskelee Riobambassa ja asetuin hänen huoneeseensa. Lämmintä vettä tulee! Jee! Muuten on aivan jäätävän kylmä kaikkialla ja koko ajan. Nukun lämpökerrasto ja fleece ylläni, säärystimet (kiitos Lamppu!) ja villasukat (kiitos Sessi ja Mummo!) jalassa ja silkkikypärä päässä. Lisäksi on kaksi huopaa ja päiväpeitto. Kaiken kruunaa makuupussi (isille tiedoksi: juuri sopiva näihin oloihin). Ikkunalaudallani asustaa kyyhky, jonka kujerrus ja mätkähtely ikkunalasiin toisinaan kyllä hieman häiritsevät.

Kotitaloni tuo vaaleanpunainen. Minun huoneeni oikealla ylhäällä.

Lähdimme vielä illan JES tunneille (kerron myöhemmin tarkemmin mikä JES on ja mitä kaikkea sen parissa puuhaan). Kävimme ensin syömässä yhdessä (riisiä, paistettu kananmuna, tomaattia, banaania ja kahvia) ja sitten siirryimme prosenttilaskujen pariin. Esittelin lyhyesti itseni ja muutaman asian Suomesta ja pääsin jo hieman tutustumaan oppilaisiin, joita oli tällä kertaa paikalla seitsemän. Ilokseni espanjani sujui ihan hyvin, vaikka minulla olikin hieman vaikeuksia ymmärtää heitä. Osa oppilaista on kaukaakin ympäröivältä maaseudulta ja heillä on kauniit alkuperäisväestön vaatteet: huopahattu, hame, värikäs huivi harteilla ja sen alla rinnan poikki sidottu liina, jolla voi kantaa lasta tai muuta kantamusta. Oppilaat ovat (pääosin) ilmeisen motivoituneita ja tulevat tunneille mielellään. JES tunnit ovat aina maanantaista keskiviikkoon iltakuudesta noin iltayhdeksään ja tuntien aluksi syödään yhdessä päivällinen.

Salinas

Illalla kaaduin sänkyyn aivan lopen uupuneena, mutta sitten kaikki hauska vasta alkoikin, nimittäin koko yön ja seuraavaan aamupäivään jatkunut oksentaminen. Nyt voitte sitten arvailla, mikä ottamistani ruokariskeistä oli syyllinen. Itse en osaa sanoa, mutta cuyta en enää aio syödä.

Aurora

Kafkamaisia päiviä

Ensimmäiset arkipäivät Quitossa sujuivat nopeasti viisumiasioita hoitaessa. Lähdin aamulla metsästämään oikeaa toimistoa ja päätin poiketa postin kautta. Passi mahavyössä hyppäsin taksiin. Muutaman minuutin ajon jälkeen totesin, että nyt on aika laittaa turvavyö kiinni ja onneksi kyseinen turvaväline löytyi. Ystävällinen taksikuski jätti kauhusta valkean Auroran kyydistä esiteltyään ensin väärien ja oikeidein dollarin kolikoiden eroja (en edes tiennyt, että on olemassa US dollarin kolikoita!).

Taapersin vuoroin paahtavassa auringossa, vuoroin viileässä tuulessa kohti Quiton uutta keskustaa ja manasin vaihtelevaa lämpötilaa. Pysähdyin ottamaan erilaisia värikopioita passistani ja lähes purskahdin itkuun, kun huomasin saaneeni postista vääriä dollarin kolikoita. Olin aivan itku kurkussa tämän kohtaamani vääryydeen takia ja kopiokonemies lohdutti parhaansa mukaan.

Oikea toimisto löytyi yllättävän helposti ja olikin kolmannen takaiskun aika. Viisumin rekisteröimiseen tarvittaisiin vielä 10USD maksu ministeriön tilille, niiden jo maksamieni 200USD lisäksi siis, ja jonkinlainen kansio sekä vincha. Sanakirjani ei tuntenut vincha sanaa ja lähdin kulkemaan kohti pankkia toivoen asian selviävän matkalla. Asia selvisikin ja sain ostettua paperisen kansion ja vinchan, joka on klipsi papereiden kiinnitystä varten.

Seuraavaksi tein suuren virheen: kysyin tietä. Kaiken lisäksi tein saman virheen vielä kuusi kertaa ja joka kerta uskoin opastani. Kysyessäni tietä ensimmäisen kerran olin korttelin päässä pankista. Muutaman minuutin sijaan harhailin ympäri kaupunkia yli tunnin ajan. Pankissa oli tietysti aivan uskomaton jono ja asetuin hikisenä likaisena ja epätoivoisena jonon päähän. Ihme kyllä jono eteni reippaasti ja pääsin tiskille vain reilun puolen tunnin jonotuksen jälkeen. Ystävällinen (mies)virkailija katsoi minua hetken ja lähti sitten hakemaan oikeanlaista lomaketta, jonka vielä täytti puolestani. Ilmeisesti olin aika surkea näky.

Takaisin toimistolle ja jonottamaan! Törmäsin ovella kahteen mieheen, jotka olivat kanssani pankissa ja naureskelimme yhdessä koetuille kauhuille. Emme siis vielä tienneet mitä on edessä. Otin vuoronumeron ja pahaa aavistamatta istuin intialaisen(?) miehen viereen. Hetken kuluttua alkoi kysely: Are you ecuadorian? (Eh, no I am not.) Where are you from? (Finland. Yes, Finland. FINLAND. FIN-LAND. North of Europe.) Where do you live? (Eh, near old town.) Do you like going out? (Well.. Umm.. Why not.) Do you like friendship? (WTF??) Tässä vaiheessa kaivoin kirjan laukusta ja esitin lukevani. Katse tiukasti kirjassa.

Hetken kuluttua minulle alkoi valjeta, että vuoronumerot eivät vaihdu. Jonotin tiskille, jonka takani istui nainen valtavan kansiopinon keskellä ja ihmiset tupsahtivat tiskille ilman minkäänlaista logiikkaa. Sain hyvän syyn liueta kuulustelijani vierestä ja lähdin ihmettelemään tilannetta. Virkailija poistui paikalta ja odotin ja odotin ja tutustuin muihin, jotka jonottivat samalla asialla. Pian selvisi, että virkailija oli lähtenyt lounaalle. Ah, sepäs mukavaa. Pienen protestoinnin jälkeen meidät, seitsemän henkilöä, ohjattiin toiselle virkailijalle. Pankkituttavani saapuivat paikalle ja liittyivät jonon jatkoksi. Pääsin lopulta virkailijalle ja hän kävi paperini läpi kysellen viereiseltä työntekijältä neuvoja. Toimituksen kruunasi viisumin noutoajankohdan määrittäminen. Virkailijani kysyi viereiseltä, onko viisumini valmis seuraavaan päivään mennessä vai vasta sitä seuraavana. Toinen virkailija nojautui tuolissaan taaksepäin, katsoi minua arvioivasti, virnisti ja sanoi: mañana (seuraavana päivänä siis). Kerrankin oli mukava olla vaaleahiuksinen tyttö.

Tänään (tiistaina) aamupäivällä siis suuntasin kohti toimistoa noutamaan viisumiani. Pääsin tiskille nopeasti ja sain passini muutaman uuden leiman kera. Kyselin vielä, mistä minun tulee hakea henkilöllisyystodistus, joka on myös pakollinen. Herrat ohjasivat minut seuraavalle ovelle. Tiesin, että henkilökortin saaminen vaatii jonkinlaisen vuokrasopimuksen esittämisen. Minulla ei kyseistä dokumenttia tietenkään ole, joten esitin hyvin huolestunutta ja vikisin, etten tiedä mitä tehdä. Herrat ystävällisesti vakuuttelivat, ettei mitään hätää ole, asia varmasti hoituisi. Toinen heistä kävi vielä noutamassa minulle oikean vuoronumeron. Hahhahaa. Mutta. Iloitsin aivan liian aikaisin. Parinkymmenen minuutin jonottamisen jälkeen esitin taas huolestuneena asiani, tällä kertaa poliisivirkailijalle. Hän oli hyvin ystävällinen, mutta ilmoitti, että minun tulisi noutaa kyseinen dokumentti Bolívarin kunnan alueelta. Juuri aiemmin minulle oli vakuutettu, että asia tulisi hoitaa Quitossa ja vain ja ainoastaan Quitossa. Poliisimies kuitenkin vakuutti, että asia tulisi hoitaa Bolívarissa ja vannotin hänellä, että asia varmasti on näin. Tähän vastaukseen oli siis tyytyminen ja lähdin passi kourassa kohti lounasta.

Odotan jännityksellä, mitä Ambatossa/Guarandassa sanotaan. Varmaankin ohjaavat minut Quitoon. Asi es la vida.

Blogin nimi olisi varmaan syytä muuttaa: kommellukseni Ecuadorissa.

Aurora

Tierra sudamericana bajo los pies

Terveisiä elämäntäyteisestä Quitosta!

Saavuin Ecuadorin aikaan aamuyhdeksältä Quiton lentokentälle ja soljuin läpi passintarkastusten ja matkatavarahihnojen. Taksilla hurautin hostellille ja ystävällisten asukkaiden avustuksella sain jopa järkyttävän tavaravuoreni hilattua 5. kerroksen respaan ja sitten 4. kerroksen huoneeseeni.

Lennot sujuivat oikein hyvin, yllättävän kivutonta oli istua 4,5+12+0,5 tuntia koneessa. Ilokseni Madrid-Guayaquil väli oli Lan Ecuadorin operoima: oikeat ruokailuvälineet ja oma näyttö! Jee! Meno oli varsin eteläamerikkalaista jo Madridin lentokentällä ja koneeseen ahtautuivat perheet valtavine nyssäköineen. Lentohenkilökunta oli yllättävän rauhallista, vaikka ihmiset loikkivat penkeiltään ylös-alas, hyvä ettei sentään nousukiidon aikana. Kone oli tosiaan aivan täynnä suloisia ecuadorlaisia lapsia, jotka olivat hieman vähemmän suloisia huutaessaan, toisistaan innostuen, kuorossa koko alkumatkan ajan.

Quiton vanha kaupunki on varsin kaunis, saasteet tosin häritsevät hieman. Liikeenne on täydellisen kaoottista ja meno kaduilla aika värikästä. Quitossa on noin kaksi miljoonaa asukasta ja kaunis vanha kaupunki on tyystin erilainen kuin uuden alueen pilvenpiirtäjät ja muut liiketilat. Viikonloppuna puistot olivat täynnä paikallisia, jotka leikkivät ja pelasivat ja nauttivat auringosta. Aurinko todella paistaa korkealta ja kovaa. Kiirehtiessä täytyy olla varovainen, sillä korkeus tuntuu nopeasti. Kai tähän pian tottuu :)

Hostelli on todella viehättävä kauniine kattoterasseineen. Iltaisin on kiva syödä täällä ja jutella muiden matkailijoiden kanssa. Onnistuin kaksi päivää salaamaan kansallisuuteni kahdelta suomalaiselta pojalta. Oli ihan hyvä päätös, sillä kun se selvisi heille, he puhuivat pelkkää suomea huolimatta muista, jotka eivät tietenkään ymmärtäneet sanaakaan. Kiusallista. Muuten on ollut mukava tehdä tuttavuutta ihmisten kanssa.

3 yötä lähtöön

Ecuadoriin lähtö on jo kolmen yön kuluttua! En ole enää pahemmin nukkunut öisin ja jännitys tuntuu jatkuvasti mahanpohjassa. Odottelen kuitenkin iloisin mielin mitä Ecuador tuo tullessaan! Ja oli ihana taas varailla hostelleja, tällä kertaa Quitosta.

Eilen maanantaina oli ihana päästä vielä tapaamaan rakkaita kavereita pienten läksiäisten merkeissä! Kiitoksia kaikille, jotka tulitte paikalle, on aina mukava saada tekosyy nähdä teitä!

Viisumini jäi tällä kertaa aivan viime tinkaan, vaikka vakaasti päätinkin toisin marraskuun alussa alkaessani hoitaa papereita viisumianomusta varten. Elimme (kiitos kaikki tukijoukot!) jännittäviä hetkiä papereiden matkatessa Ecuadorista Suomeen ja edelleen Tukholmaan. Ihme kyllä Ecuadorin posti toimitti paperit Suomeen viikossa! Esimerkillistä toimintaa :) Muutamat helpotusitkut pääsi postissa, kun paperit löytyivät ja sain ne viimein lähtemään kohti Ecuadorin Tukholman suurlähetystöä. Varasuunnitelmia oli A:sta P:hen, muun muassa Tukholma-Helsinki välin erilaiset kuriirit :) Suurlähetystön sihteeri oli hyvin myötätuntoinen ja ajattelin laittaa hänelle kortin Quitoon päästyäni kiittääkseeni joustavuudesta. Näin julkisestikin kiitokset Altille, joka sieti pienet itkuraivarini ja suhteellisen tyynesti toimi haamukirjoittajani :) Tuli kyllä hänelle tarpeeseen pienet harjoitukset kirjoitella asiallisia sähköposteja. Nopeudessa on tosin vielä aikalailla toivomisen varaa..

Nyt lähden vielä ostelemaan erilaisia äärimmäisen tarpeellisia juttuja :) Kaikki postit on nyt toivottavasti käännetty ja sähkösopimukset sun muut purettu. Lähtö on jo todella lähellä! Hui!