Arkipäiviä

Alkuviikko meni ripeästi töiden parissa. Olen vielä vähän pihalla kaikesta, mukaan lukien omat tehtäväni, joita ecuadorilaiseen tapaan ei tietenkään ole millään lailla määritetty. Työpäivät ovat aamukahdeksasta kuuteen, eli oikeastaan koko valoisan ajan. Muutenkin elämä ajoittuu valon mukaan: päivä alkaa siinä aamukuuden maissa ja päättyy iltaseitsemältä (paitsi JES tunnit!). Yhdeltä on tunnin mittainen lounastauko. Ihmiset ravaavat täällä toimistossa varsin iloisesti huoneesta ja tapaamisesta toiseen ja tunnelma on rennohko. Funorsalin työntekijät ovat yllättävän täsmällisiä, olin odottanut paljon suurpiirteisimpiä aikatauluja.

Tähän mennessä suurimmaksi kiusaksi on osoittautunut sisälämpötilat. Toimistossamme on aivan järkyttävän kylmä. Ulkona saattaa auringon paistaessa olla viitisentoista astetta, mutta istun täällä toimistolla laskettelutakki päällä, kädet aivan harmaina kylmästä. Johanna (hän oli tällä vuosi sitten vapaaehtoistyössä) varoitti minua kylmyydestä, mutta en osannut kuvitella, että voisi olla näin kylmä! Nytkin päällä on aluspaita, lämpöalusasu, pusero, fleece, iso huivi ja tosiaan laskettelutakki. Ja tietysti hanskat. Lämpöalusasu on ihan must ja ostoslistalla on villapaitoja, -ponchoja ja -huopia. Janeth lähti juuri hakemaan jostain lämmitintä tänne toimistoomme! Hurraa! Hurraa!

Maanantai, tiistai ja keskiviikko ovat varsin pitkiä päiviä, kun JES tunnit venyttävät työt aina iltayhdeksään saakka. JES tunnit ovat kuitenkin ehdottomasti suosikkejani. Tällä hetkellä tunneilla käy vain seitsemästä kymmeneen oppilasta, mikä on ollut varsin suuri pettymys. Tavoitteena on ollut noin 20 hengen kurssit. Oppilaat ovat kuitenkin ahkeria ja motivoituneita ja heidän työskentelyään on ilo seurata. Oivaltamisen hetket ovat parhaita! Tunneilla on hyvä tunnelma: kanssaopiskelijoille nauretaan ja heitä kannustetaan. Monet tulevat pitkänkin matkan takaa tunneille ja eräällä tytöllä on lapsi mukana (kulkee kätevästi selässä huivilla sidottuna). Uskomattoman suloinen pieni intiaanivauva! Ja jaksaa vielä olla ihan hiljaa tunneilla, vaikka on varmaan noin kuukauden ikäinen. Toin tuliaisiksi JES kurssilaisille Geisha-suklaita ja vauvan äiti repi konvehtien käärepapereista kultaiset viuhkakuviot irti, jotka asetti vauvan poskipäille koristeiksi.

Keskiviikkona laskeuduimme Guarandaan paikallisen yliopiston järjestämille maataloustuotemessuille. Salinaksen Salinerito tuotemerkiltä oli myynnissä juustoja, suklaata ja villalankoja. Kauppa kävi oikein hyvin! (Jos joku neulomisintoinen haluaa, niin täältä saa oikein kauniita ja laadukkaita lampaan-/alpakanvillalankoja 1,25-2,96 USD hintaan.) Meitä oli aika sekalainen sakki Salinaksesta: muutamia eri-ikäisiä salineroja, minä ja italialainen Carlos, joka muistuttaa hieman joulupukkia. Olimme varmaan aika näky, kun pyörimme myyntipöydän takana. Tutustuin jo hieman paremmin muutamiin muihinkin kyläläisiin ja lupauduin myös englannin opettajaksi. Kiirettä pitää.

Messuilla tapasimme muutamia Bolívarin yliopiston edustajia ja sovimme seuraavasta tapaamisesta koskien Salinakseen suunniteltavaa tutkintoa. Mielenkiintoista seurata suunnitelman etenemistä, aika kunnianhimoinen hanke, mutta molemmilla puolilla tuntuu riittävän tahtoa sen toteuttamiseksi. Olen pienoinen riemun aihe myös yliopiston edustajille, mutta hyvä vain jos vähän hymyilemällä edistän Salinaksen asiaa.

Universidad Estatal de Bolívarin rehtori ja agroindustria -laitoksen johto.

Keskiviikkoiltana odottelimme turhaan kurssilaisia saapuviksi. Kuljetuksen kanssa on valitettavasti ollut ongelmia, liekö syynä sade vai jokin muu, en tiedä. Vain kolme oppilasta saapui paikalle, joten tunnit peruttiin ja lähdimme Janethin ja hänen poikaystävänsä Samuelin kanssa Funorsalin pick-upilla viemään yhden oppilaan, Juanan, kotiinsa Natahuan kylään. Nousimme pimeitä, mutaisia, sumuisia teitä ja neliveto oli kyllä ainoa vaihtoehto. Haluaisin oppia ajamaan niin! Noin vain valtavan mutakasan yli/läpi, puolittain ojan kautta mikäli tarpeen! Teimme matkaa ylöspäin noin 40 minuuttia ja palasimme hieman reippaammin. Aiemmin oppilaat kulkivat tämän matkan jalan!

Olosuhteet ovat kyllä aikamoisia. Tie Natahuaan oli aivan toivoton, syviä mutauurteita. Ajaessa sai olla todella tarkkana, sillä urat vievät kuinka sattuu ja auto painui välistä syvälle liejuun. Kävimme kerran aivan tien reunalla kun auto lähi liukumaan mutaurassa ja olen todella iloinen, etten pimeydeltä nähnyt minkälainen pudotus siellä odotti. Huh huh. Tällaisia arkiviikkoja siis!