Ensimmäiset arkipäivät Quitossa sujuivat nopeasti viisumiasioita hoitaessa. Lähdin aamulla metsästämään oikeaa toimistoa ja päätin poiketa postin kautta. Passi mahavyössä hyppäsin taksiin. Muutaman minuutin ajon jälkeen totesin, että nyt on aika laittaa turvavyö kiinni ja onneksi kyseinen turvaväline löytyi. Ystävällinen taksikuski jätti kauhusta valkean Auroran kyydistä esiteltyään ensin väärien ja oikeidein dollarin kolikoiden eroja (en edes tiennyt, että on olemassa US dollarin kolikoita!).
Taapersin vuoroin paahtavassa auringossa, vuoroin viileässä tuulessa kohti Quiton uutta keskustaa ja manasin vaihtelevaa lämpötilaa. Pysähdyin ottamaan erilaisia värikopioita passistani ja lähes purskahdin itkuun, kun huomasin saaneeni postista vääriä dollarin kolikoita. Olin aivan itku kurkussa tämän kohtaamani vääryydeen takia ja kopiokonemies lohdutti parhaansa mukaan.
Oikea toimisto löytyi yllättävän helposti ja olikin kolmannen takaiskun aika. Viisumin rekisteröimiseen tarvittaisiin vielä 10USD maksu ministeriön tilille, niiden jo maksamieni 200USD lisäksi siis, ja jonkinlainen kansio sekä vincha. Sanakirjani ei tuntenut vincha sanaa ja lähdin kulkemaan kohti pankkia toivoen asian selviävän matkalla. Asia selvisikin ja sain ostettua paperisen kansion ja vinchan, joka on klipsi papereiden kiinnitystä varten.
Seuraavaksi tein suuren virheen: kysyin tietä. Kaiken lisäksi tein saman virheen vielä kuusi kertaa ja joka kerta uskoin opastani. Kysyessäni tietä ensimmäisen kerran olin korttelin päässä pankista. Muutaman minuutin sijaan harhailin ympäri kaupunkia yli tunnin ajan. Pankissa oli tietysti aivan uskomaton jono ja asetuin hikisenä likaisena ja epätoivoisena jonon päähän. Ihme kyllä jono eteni reippaasti ja pääsin tiskille vain reilun puolen tunnin jonotuksen jälkeen. Ystävällinen (mies)virkailija katsoi minua hetken ja lähti sitten hakemaan oikeanlaista lomaketta, jonka vielä täytti puolestani. Ilmeisesti olin aika surkea näky.
Takaisin toimistolle ja jonottamaan! Törmäsin ovella kahteen mieheen, jotka olivat kanssani pankissa ja naureskelimme yhdessä koetuille kauhuille. Emme siis vielä tienneet mitä on edessä. Otin vuoronumeron ja pahaa aavistamatta istuin intialaisen(?) miehen viereen. Hetken kuluttua alkoi kysely: Are you ecuadorian? (Eh, no I am not.) Where are you from? (Finland. Yes, Finland. FINLAND. FIN-LAND. North of Europe.) Where do you live? (Eh, near old town.) Do you like going out? (Well.. Umm.. Why not.) Do you like friendship? (WTF??) Tässä vaiheessa kaivoin kirjan laukusta ja esitin lukevani. Katse tiukasti kirjassa.
Hetken kuluttua minulle alkoi valjeta, että vuoronumerot eivät vaihdu. Jonotin tiskille, jonka takani istui nainen valtavan kansiopinon keskellä ja ihmiset tupsahtivat tiskille ilman minkäänlaista logiikkaa. Sain hyvän syyn liueta kuulustelijani vierestä ja lähdin ihmettelemään tilannetta. Virkailija poistui paikalta ja odotin ja odotin ja tutustuin muihin, jotka jonottivat samalla asialla. Pian selvisi, että virkailija oli lähtenyt lounaalle. Ah, sepäs mukavaa. Pienen protestoinnin jälkeen meidät, seitsemän henkilöä, ohjattiin toiselle virkailijalle. Pankkituttavani saapuivat paikalle ja liittyivät jonon jatkoksi. Pääsin lopulta virkailijalle ja hän kävi paperini läpi kysellen viereiseltä työntekijältä neuvoja. Toimituksen kruunasi viisumin noutoajankohdan määrittäminen. Virkailijani kysyi viereiseltä, onko viisumini valmis seuraavaan päivään mennessä vai vasta sitä seuraavana. Toinen virkailija nojautui tuolissaan taaksepäin, katsoi minua arvioivasti, virnisti ja sanoi: mañana (seuraavana päivänä siis). Kerrankin oli mukava olla vaaleahiuksinen tyttö.
Tänään (tiistaina) aamupäivällä siis suuntasin kohti toimistoa noutamaan viisumiani. Pääsin tiskille nopeasti ja sain passini muutaman uuden leiman kera. Kyselin vielä, mistä minun tulee hakea henkilöllisyystodistus, joka on myös pakollinen. Herrat ohjasivat minut seuraavalle ovelle. Tiesin, että henkilökortin saaminen vaatii jonkinlaisen vuokrasopimuksen esittämisen. Minulla ei kyseistä dokumenttia tietenkään ole, joten esitin hyvin huolestunutta ja vikisin, etten tiedä mitä tehdä. Herrat ystävällisesti vakuuttelivat, ettei mitään hätää ole, asia varmasti hoituisi. Toinen heistä kävi vielä noutamassa minulle oikean vuoronumeron. Hahhahaa. Mutta. Iloitsin aivan liian aikaisin. Parinkymmenen minuutin jonottamisen jälkeen esitin taas huolestuneena asiani, tällä kertaa poliisivirkailijalle. Hän oli hyvin ystävällinen, mutta ilmoitti, että minun tulisi noutaa kyseinen dokumentti Bolívarin kunnan alueelta. Juuri aiemmin minulle oli vakuutettu, että asia tulisi hoitaa Quitossa ja vain ja ainoastaan Quitossa. Poliisimies kuitenkin vakuutti, että asia tulisi hoitaa Bolívarissa ja vannotin hänellä, että asia varmasti on näin. Tähän vastaukseen oli siis tyytyminen ja lähdin passi kourassa kohti lounasta.
Odotan jännityksellä, mitä Ambatossa/Guarandassa sanotaan. Varmaankin ohjaavat minut Quitoon. Asi es la vida.
Blogin nimi olisi varmaan syytä muuttaa: kommellukseni Ecuadorissa.
Aurora
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti